Viimeaikaisen arjen keskellä mulle on tullut monta kertaa mieleen, että onneksi löytyy jo omasta takaa tuttu turvaverkosto, toisinaan taas tuntuu ettei sekään riitä, kun koko verkosto rakoilee kiireiden tai muun hankalan oman tilanteen vuoksi. Ja välillä sitä marttyyrinä surkuttelee omaa elämäänsä, kun on yksin pärjättävä kolmen tunnin yöunilla kahden alle kolmevuotiaan kanssa järjissään ja vielä yrittää heille jotain kehittävämpää tekemistä keksiä. Siinä sitten manailen "ei tartte auttaa perkele".
Viime viikolla mulle oli suuri apu Onnin synttärijuhlien järjestelyyn, kun kaveri lapsensa kanssa tuli meille leipomaan täytekakkua. Toinen viihdytti molempien lapsia ja toinen leipoi, ja välillä vaihdettiin päikseen. Yksin lapsen kanssa leipoessa olisi kakkuihin kulunut varmasti tuplaten aikaa. Silloin hymyilin, että kiva kun mulla on omat hätäkahvi-kaverit.
Eilen taas tuli hätätilanne, kun Onnille saatiin lääkäriaika vasta klo 12.40, eli parhaaseen päiväuniaikaan ja Isimies oli tietenkin työvuorossa klo 10-18. Onneksi mun äiti ajoi 40km päästä auttamaan ja olemaan meidän kotona vahtimassa Iinan päiväunta, jotta mä pääsin lääkärikammoisen Onskan kanssa 1,5 tunniksi terkkariin tutkittavaksi. Nieluviljelyn ja pika CRP:n ottaminen olisi ollut 1000x kamalampaa, jos mun olisi pitänyt yksin handlata mahdollisesti kuumuutta/tylsyyttä/väsymystä/syliä itkevä kahdeksankuinen ja näytteidenottoa panikoiva kipeä kolmevuotias. Henkinen ja fyysinen hiki kun tuli ihan vain yhdenkin lapsen kanssa tuossa tilanteessa.
Tänään sitten jouduin pärjäämään yksin, kun piti lähteä apteekkiin hakemaan Onnille antibioottia ja Isimies taasen töissä, ja mulla ei ollut autoa käytössä. Pukemiseen ja kotoa ulos pääsemiseen meni huutoitkuserenadin saattelemana 40min ja koko reissun ajan Onni itki/valitti/vinkui, koska joka paikkaa särki ja kolotti. Ja Iina-raukka kuumissaan odotteli rattaissa hermoromahduksen partaalla. Siinä tilanteessa olisin tehnyt melkein mitä vain, että olisin saanut hätäkahvit-koodilla jonkun läheltä pikaisesti auttamaan. Jäämään meille kotiin lasten kanssa siksi aikaa, että mä nopeasti kävisin apteekissa. Meidän lapset nyt sattuu vaan olemaan sen verta vieraskammoisia, etteivät ikinä suostuisi jäämään tuntemattoman kanssa keskenään. Joten mun on pakko turvautua vain omaan pieneen tuttujen ihmisten verkostoon silloin, kun heidän aikatauluun sopii.
Periaatteessa siis olen oikein tyytyväinen, että näitä lähipiirin verkostoja luodaan, mutta itselläni varsinkin avunpyyntöön kynnys on hieman liian korkea. Mielelläni voisin vaikka naapuria auttaa pyydettäessä ja joskus salaa toivon, että joku lukisi mun ajatukset ja soittaisi ovikelloa: "mä kävin sun puolesta apteekissa hakemassa lapselle lääkettä, ettei sun tarvii raahata kipeitä lapsia kotoa mihinkään." Tai "mä tulin nyt pariksi tunniksi leikkimään teidän lasten kanssa, että sä saat nukuttua univelkoja tai käytyä lenkillä ja suihkussa."
Jospa mä vielä joku päivä rohkaistun pyytämään/tarjoamaan apua lähellä asuville tuntemattomille. Sitten kun oma verkosto ei riitä.
Mitä mieltä sinä olet hätäkahveista? Ajatus hieno, tulisko oikeasti myös toimittua käytännössä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Spam-viestien välttämiseksi kommentit tulevat näkyviin vasta, kun ne on ensin hyväksytty.