Onnin sanat tänään juuri ennen kuin lähdin treeneihin kuulostivat siltä kuin olisin vähän enemmänkin poissa kotoa. Pro-tason lätkäpelaaja, jolla on viidet treenit viikossa plus pelit. Todellisuudessa olen kotiäiti, jolla on kolme tuntia viikossa täysin omaa aikaa, kun käyn sunnuntaisin 1,5 tunnin jääkiekkotreeneissä ja ajan sinne puoli tuntia suuntaansa (ja vartti kamojen pukemiseen ja riisumiseen). Muutoin urheiluni suoritan yhdessä lasten kanssa käyden juniori- ja vauvajumpissa ja lenkkeillen/pyöräillen lapset Croozer-urheilukärryn kyydissä.
Jos minä olisin saanut päättää, olisin aloittanut jääkiekon jo kymmenvuotiaana. Rahaa ei vain kasvanut puussa, joten isäni lykkäsi minut halvempaan harrastukseen ja pelailin salibandya muutaman vuoden, kunnes teininä vaihdoin jalkapalloon ja aikuisuuden kynnyksellä lopetin harrastamisen tuntemattomasta syystä. Onneksi päätin palata harrastamisen makuun ja vihdoin myös toteuttaa pikkutyttö-unelmani ja aloitin jääkiekon. Sen pari tuntia viikosta saan keskittyä täysin omaan juttuun, josta nautin todella ja odotan aina seuraavia treenejä ja pelejä.
Treenipäivänä eli sunnuntaina on ilmassa havaittavissa pientä stressiä äitin treeneistä. Isin kolmetuntinen yksin lasten kesken lähestyy. Sen aikana ei voi poistua kotoa, koska isi ei halua/jaksa siirtymärumbaa yksin, joten ulkoilut pitäisi hoitaa jo aamupäivästä, samoin mahdolliset kauppakäynnit ja muut menot. Ja kun kello tikittää kohti neljää ja mä alan pakkailla lätkäkassia ja pukea aluskerrastoa valmiiksi päälle, alkaa Iina ja Onni käyttäytyä levottomasti: kiukuttelevat, vaativat äidin syliin, äidin pitäisi justsilloin leikkiä ja syöttää ja nukuttaa ja halia ja ihanmitävaan, kunhan äitille tulisi kiire lähteä ja huono omatunto omasta pienestä ajasta. On se vaan niin epäreilua, kun isin perään ei samallatavalla itketä ja kiukutella. Toki ymmärrän, että lapset on tottuneet siihen, että isi käy töissä ja on siten 40-50h viikossa pois kotoa ja äiti taas on aina paikalla. Miksi siis äidin pitäisi mennä yhtään mihinkään edes pariksi tunniksi? Eihän lapset sitä ymmärrä, että vanhemmilla saattaisi välillä olla jotain ihan ikiomaa, joka ei heihin liity millään tavalla.
Vaikka toisinaan treeneihin meno aiheuttaa kotona vain itkua ja hammasten kiristystä, en silti halua joutua siihen tilanteeseen, että uhraisin oman viikottaisen kolmituntiseni rakkaan harrastuksen parissa. Aina treenien jälkeen on mukava tulla kotiin akut ladattuna. Onni juoksee onnesta huutaen ovelle vastaan ja Iina alkaa itkeä ikävää heti ääneni kuultuaan, ja isimies huokaisee helpotuksesta kun hänen vahtivuoronsa on ohi. Treenien jälkeen en välitä, vaikka melkein aina loppuilta onkin yhtä kaaosta, sekoilua ja kiukkua, koska mielessäni kertaan vielä opittuja kuvioita ja odottelen seuraavan viikon sunnuntaita.
Väsynyt lätkä-äiti :D Lapset vähän tosiaan valvottanu, kun silmänalusetkin sen näköiset ilman meikkiä :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Spam-viestien välttämiseksi kommentit tulevat näkyviin vasta, kun ne on ensin hyväksytty.