Rintamaidon nousu ja tuho

Mulla on kaksi todella erilaista kokemusta imetyksestä ja olen kyllä iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut kokea sekä pulloruokinnan että imetyksen.

Onni syntyi yllättäen rv 34+1 eli kuusi viikkoa ennen laskettua päivää, hänet luokiteltiin siis keskoseksi. Kaikki meni kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin ja Onni syntyi terveenä ja hyvinvoivana pikkupapparaisena meidän joululahjaksi. Hän vietti viikon Kätilöopiston keskolassa, lähinnä bilirubiiniarvojen (eli ihon keltaisuuden) takia. Imetyksen kannalta Onnin alku oli erittäin haasteellinen, koska en saanut olla vauvan kanssa alusta asti vierekkäin nostattaakseni maitoa ja lisäksi Onni oli sen verran väsyneempi ja heikompi imemään keltaisuuden ja kokonsa takia. Jaksoin pumpata maitoa aina sen mitä käsipumpulla irtosi, tosin yöt jätin ohjeiden vastaisesti rauhaan, koska koin nukkumisen ja akkujen latauksen pumppaamista tärkeämmäksi siinä tilanteessa. Onnin päästyä kotiin hän oli jo oppinut täysin pulloon, mutta yritin sitkeästi noin kuukauden verran imetystä pullon ohella. Se oli yhtä tuskaa ja akrobatiaa, kun mikään asento ei saanut maitoa enää herumaan tarpeeksi ja vauvaa kiinnostumaan imemisestä. Lopulta tein lopetuspäätöksen oman mielenrauhani vuoksi noin 1-1,5kk jälkeen, jotta pystyisin kunnolla keskittymään olennaisimpaan eli vauvan hoitoon ja läsnäoloon ja saisin lopetettua sen stressauksen. Puolisen vuotta koin morkkista, kun imetys ei onnistunut - olin ennen Onnin syntymää nimittäin satavarma, että imettäisin ainakin sen suositellun puoli vuotta ja, että kyllähän näistä neljänlitran kanistereista maitoa riittää. Nyt parin vuoden jälkeen hieman etäisyyttä asiaan saaneena löydän paljon hyviä puolia pulloruokinnasta enkä ottanut niin suuria paineita Iinan kanssa. Jos imetys ei onnistuisi niin so what, kyllä tästäkin lapsesta kasvaisi yhtä tasapainoinen, taitava ja läheisyyttäsaanut ihminen kuin isoveljestäänkin. Hyviä puolia pullossa oli ainakin se, että en itse ollut niin kiinni vauvassa ja näin sain helpommin järjestettyä omaa aikaakin. Ei tarvinnut suunnitella lenkillelähtöä ruokailujen mukaan. Ruokinta oli helppoa ihmisten ilmoilla, ei tarvinnut suivaannuttaa kanssaihmisten herkkiä silmiä ja sieluja sillä, että he näkisivät paljasta ihoa!

Iina syntyi kauan pantattuna rv 41+0 eli viikko lasketun ajan jälkeen. Sairaalassa oli uusi kokemus päästä vauvan kanssa yhdessä synnyttäneiden osastolle. Sitä oli jotenkin ylpeä, kun sai kärrätä omaa aarrettaan pitkin käytäviä! Toisten vauvojen yölliset itkut ei häirinny, koska oma oli vieressä. Onnin synnytyksen jälkeen jouduin nimittäin yöpymään yksin ilman vauvaa synnyttäneiden osastolla ja kyllä se tuntui epäreilulta katsoa muiden vauvoja, kun oma oli toisessa kerroksessa. Samoin sain heti synnytyssalissa jo ottaa Iinan rinnalle ja oi sitä tunnetta, kun ensin pelkäsin että imetyksen kanssa käy yhtä kehnosti kuin isoveikan kanssa, mutta sitten tapahtuikin ihme ja pikkuneiti alkoi heti imeä! Ensimmäiset yöt oli yhtä valvomista, kun Iina tilasi maitoa, mutta väsyneenä mietin että ainakin tällä kertaa näyttäisi onnistuvan. Maito tosin nousi kunnolla vasta kotiin päästyä. Ja sitten sitä tulikin, useasti paidat litimärkinä, kun toinen hana alkoi vuotaa samaan aikaan, kun toisessa oli lapsi kiinni. Yösyötöt ihanan vaivattomia ja nopeita, oma pieni kupla vauvan kanssa kahdestaan aina imetysten ajan, ruoka aina mukana juuri sopivan lämpöisenä ja puhtaana, rahaa palaa vauvanruokaan pyöreät nolla euroa. Helppoa! Ja siinäs vastaantulijat ihmettelivät bussissa, junassa, ravintolassa, missäikinä Iinalla sattui nälkä iskemään.

Nyt on tavoite puolenvuoden täysimetys saavutettu ja Iinuli nauttii napa notkolla kiinteitä. Mulla on tunne, että nyt on hyvä ja imetys voisi loppua. Mutta miten se olisi helpointa? Kerrasta poikki ja korvikkeeseen vai pikkuhiljaa nitkutellen ja antaen yömaidot rinnasta ja hartaasti toivoen, että yöheräämiset loppuisi? Mä niin kovasti näin tähtäimessä vain puolenvuoden rajapyykin, että unohdin kokonaan valmistella itseäni henkisesti tähän vieroitukseen. Ekalla kerralla ei tarvinnut tällaisia miettiä, kun kohtalo päätti mun puolesta, nyt pitäisi itse puuttua peliin ja kääntää peukku joko ylös tai alas: kerrasta poikki vai armoa?