Tänä viikonloppuna meillä oli pitkään suunnittelemat pikkujoulut vuokramökissä kaukana lapsista ja puolisoista, rauhassa keskenämme. Voin sanoa, että tätä reissua on odotettu vähintään puoli vuotta, koska tässä elämäntilanteessa ei kovin usein pääse ilman perhettä kovinkaan kauas. Mökki oli vuokrattu Virroilta eli noin 300km Helsingistä ja paikalle pääsi 10 mahtavaa naista, joista osaa en ollut vielä livenä nähnyt. Ensimmäisestä hetkestä lähtien tunnelma oli välitön ja rento, aivan kuin parhaat ystävykset viettämässä iltaa. Iltaan kuului tortilloja, sopivasti juomaa, ulkoporeamme, sauna, Alias, Twister ja paljon höpötystä kaikesta maan ja taivaan väillä. Vuorokausi meni luvattoman nopeasti, mutta se oli kauan kaipaamani hengähdystauko lapsiperhe-elämästä. Kotiin oli ihana tulla, kun lasten silmistä loisti ikävä, rakkaus ja innostus kun saavuin kotiin. Uutta reissua suunnittelemaan ensi kevääksi, jotta olisi jotain odotettavaa arjen pyörityksen lomaan. :)
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
Vuoden odotetuimmat pikkujoulut
Mä kuulun yhteen todella tärkeäksi muodostuneeseen mammaporukkaan, jonka yhteiselo alkoi noin kolme vuotta sitten keskustelupalstalla ja sen jälkeen siirtyi Facebookin salaiseen ryhmään. Monta aivan erilaista naista eri puolelta Suomea ja yhdistävä tekijä aluksi laskettu aika helmikuussa 2012, eli meidän lapset. Kolmessa vuodessa olemme jakaneet äitiyden ja naiseuden ilot ja surut, puutarhavinkit, ruokaohjeet, nolot mokat, lasten vaatteet ja uudet raskaustestien plussat. Pystymme nolostumatta kertomaan kuukautisvuodoista tai ilman suurempia sotia väittelemään suuria tunteita ja mielipiteitä herättävistä aiheista. Emmekä edes ole kaikkien kanssa nähneet ikinä kasvokkain.
tiistai 25. marraskuuta 2014
Muistojen arkistointia
Parin vuoden aikana iPhone ja iPad on syrjäyttäneet mun digikameran, järkkärin, videokameran ja läppärin. Kaikki kuvat ja lyhyet videot tulee napsittua puhelimella, koska se on joka tapauksessa aina mukana. Kotona saatan ottaa myös kuvia ja videoita iPadillakin, koska se on monesti sopivasti käsissä valmiiksi.
Mulla on ylläolevan syyn takia puhelimen muisti aina karvan vaille täysi ja joudun vähän väliä poistamaan jotain vähemmän tärkeitä kuvia, jotta saan taas otettua pari uutta kuvaa lisää. Ärsyttävää juuri silloin, kun olisi hyvä juttu kuvattavana ja puhelin herjaa muistin loppumista. Tänään homma kärjistyi pitkästä aikaa siihen, että yritin ifolor-sovelluksen kautta tilata oikeita valokuvia, jotta saisin puhelimen kuvia poistettua. Muisti tosin ei riittänyt edes kuvien tilaamiseen, joten jouduin kaivamaan pölyisen ja hitaan, parhaat päivänsä nähneen läppärini esille, jotta saisin puhelimen kuvat ja videot edes jonnekin talteen. Ensin odotin läppärin päivitykset, sitten kuvien ja videoiden siirtoprosessi... Ikuisuus. Ja lapsethan eivät ole nukkuneet samaan aikaan päiväunia viime aikoina. Eli projektin suorittaminen on ollut astetta stressaavampaa, kun pitäisi samaan aikaan tehdä sataa muutakin asiaa.
Vihdoin sain vapautettua tarpeeksi muistia puhelimeeni. Nyt läppäristä pitäisi saada kaikki videot vielä esimerkiksi DVD-levylle talteen, jotta olisi näyttää lapsille kotivideoita sitten joskus. Enkä tosiaan luota tuohon kivikautiseen läppäriin, että se säilöisi kaiken ikuisesti. Takaisin kuvien tilaukseen. Jouduin kymmenettä kertaa uudestaan lataamaan ifolorin appsiin haluamani kuvat, jotta saisin ne tilattua. Lopulta kaikki olisi tilausvahvistusta vaille valmista, niin johan appsi hirttää kiinni. Puhelu asiakaspalveluun valaisi sen verran, että appsi pitäisi poistaa ja koittaa ladata uudestaan. Eli kuvien valikointi TAAS alusta. Mitään muuta tekemistähän ei mulla muutenkaan olisi. Mutta kaiken tämän jälkeen 206 kpl valokuvia on vihdoin tulossa meillepäin! Sitten pitäisi haalia jostain aikaa mapittamiseen, jotta kuvat saataisiin kivasti albumeihin.
Onnin vauva-aikana mä aloitin kunnianhimoisen projektin, jossa askartelen kivan valokuva-albumin kuvineen, teksteineen ja lisämateriaaleineen (scrap-book tyylisesti). Sitä ei voi jättää kesken. Ja pakkohan mun on tehdä Iinallekin samanlainen tai saan katkeran tyttären. Samantyylinen scrap-book mun 2006-vuonna tapahtuneesta vaihto-oppilas ajasta on myös kesken. Onhan tässä aikaa. Valmiissa maailmassa mihinkään ole kiire. :D Paha vaan, että lasten kuvat tuppaa kasautumaan ja olisi kiva päivittää albumeita ennen kuin valokuvakasa on lannistava Mt. Everest. Mutta nyt puolen vuoden ajalta keräytyneet kuvat tilattuna olen taas lähempänä projektin valmistumista (plus sain puhelimeeni lisätilaa uusille muistoille), ja saa mummit ja kummit pitkään toivomiaan kuvia lapsosista.
En vaan millään raaskisi poistaa mitään kuvia puhelimestani, vaikka ne olisi varmuuskopioitu kolmeen eri paikkaan. Tylsistyneenä tai ikävissään on nimittäin ihana selata lasten vauvakuvia ja muistella kuinka suloisia pikkumöykkyjä he ovat joskus olleet! Voih, miksi puhelimen muisti on niin rajattu?!
Mulla on ylläolevan syyn takia puhelimen muisti aina karvan vaille täysi ja joudun vähän väliä poistamaan jotain vähemmän tärkeitä kuvia, jotta saan taas otettua pari uutta kuvaa lisää. Ärsyttävää juuri silloin, kun olisi hyvä juttu kuvattavana ja puhelin herjaa muistin loppumista. Tänään homma kärjistyi pitkästä aikaa siihen, että yritin ifolor-sovelluksen kautta tilata oikeita valokuvia, jotta saisin puhelimen kuvia poistettua. Muisti tosin ei riittänyt edes kuvien tilaamiseen, joten jouduin kaivamaan pölyisen ja hitaan, parhaat päivänsä nähneen läppärini esille, jotta saisin puhelimen kuvat ja videot edes jonnekin talteen. Ensin odotin läppärin päivitykset, sitten kuvien ja videoiden siirtoprosessi... Ikuisuus. Ja lapsethan eivät ole nukkuneet samaan aikaan päiväunia viime aikoina. Eli projektin suorittaminen on ollut astetta stressaavampaa, kun pitäisi samaan aikaan tehdä sataa muutakin asiaa.
Vihdoin sain vapautettua tarpeeksi muistia puhelimeeni. Nyt läppäristä pitäisi saada kaikki videot vielä esimerkiksi DVD-levylle talteen, jotta olisi näyttää lapsille kotivideoita sitten joskus. Enkä tosiaan luota tuohon kivikautiseen läppäriin, että se säilöisi kaiken ikuisesti. Takaisin kuvien tilaukseen. Jouduin kymmenettä kertaa uudestaan lataamaan ifolorin appsiin haluamani kuvat, jotta saisin ne tilattua. Lopulta kaikki olisi tilausvahvistusta vaille valmista, niin johan appsi hirttää kiinni. Puhelu asiakaspalveluun valaisi sen verran, että appsi pitäisi poistaa ja koittaa ladata uudestaan. Eli kuvien valikointi TAAS alusta. Mitään muuta tekemistähän ei mulla muutenkaan olisi. Mutta kaiken tämän jälkeen 206 kpl valokuvia on vihdoin tulossa meillepäin! Sitten pitäisi haalia jostain aikaa mapittamiseen, jotta kuvat saataisiin kivasti albumeihin.
Onnin vauva-aikana mä aloitin kunnianhimoisen projektin, jossa askartelen kivan valokuva-albumin kuvineen, teksteineen ja lisämateriaaleineen (scrap-book tyylisesti). Sitä ei voi jättää kesken. Ja pakkohan mun on tehdä Iinallekin samanlainen tai saan katkeran tyttären. Samantyylinen scrap-book mun 2006-vuonna tapahtuneesta vaihto-oppilas ajasta on myös kesken. Onhan tässä aikaa. Valmiissa maailmassa mihinkään ole kiire. :D Paha vaan, että lasten kuvat tuppaa kasautumaan ja olisi kiva päivittää albumeita ennen kuin valokuvakasa on lannistava Mt. Everest. Mutta nyt puolen vuoden ajalta keräytyneet kuvat tilattuna olen taas lähempänä projektin valmistumista (plus sain puhelimeeni lisätilaa uusille muistoille), ja saa mummit ja kummit pitkään toivomiaan kuvia lapsosista.
En vaan millään raaskisi poistaa mitään kuvia puhelimestani, vaikka ne olisi varmuuskopioitu kolmeen eri paikkaan. Tylsistyneenä tai ikävissään on nimittäin ihana selata lasten vauvakuvia ja muistella kuinka suloisia pikkumöykkyjä he ovat joskus olleet! Voih, miksi puhelimen muisti on niin rajattu?!
perjantai 21. marraskuuta 2014
Operaatio unirätti
Onnilta vieroitettiin tutti melko aikaisessa vaiheessa, kun hän oli hieman yli vuoden ikäinen. Se ei ollut silloin suunniteltu tapahtuvan niin aikaisin, mulla vaan meni hermot kokoaikaiseen tuttikitinään. Viikonlopun poitsu protestoi asiaa, jonka jälkeen ei ole tuttia kaivannut.
Tutin vieroituksen sivuoireena tuli unirätti todella tärkeäksi. Söpöä, aluksi. Mutta kun me huomattiin unirätistä tulleen uusi tutti, oli ongelma kääntynyt kannoillaan ja palannut. Toisin kuin tutti, unirätti pysyi kuitenkin hyvin vain unilla eikä Onni alkanut ruinata sitä päiväsaikaan.
Nyt Onnin täyttäessä kolme unirätti on edelleen ollut kuvioissa, ja meidän mielestä ei tarvitsisi enää. Hampaat kärsivät, hygienia on kyseenalaista, henki haisee yön jälkeen, muutenkaan ei oikein sovi isolle pojalle. Aluksi yritettiin jutella Onnille, että yritettäisiin pitää rätti kuivana, jolloin hän saisi pitää unirätin. Onhan se hänelle todella tärkeä tuki ja turva nukahtamistilanteessa. Viikon verran rätti pysyikin kuivana ja Onnia kehuttiin maasta taivaisiin isoksi pojaksi ja Onskan ylpeys itsestään oikein säteili ympärille. Sitten iski taantuma ja rätti liimautui takaisin suuhun.
Äkkiä keksimään juoni, jolla iso poika luopuisi rätin imeskelystä. Onnilla on synttärit 23.12., joten ajateltiin ensin että joulupukki voisi hakea unirätit pikkutontuille. Siitä siis lähdettiin ja alettiin valmistella Onnia kolmevuotissynttäreihin. Kunnes aloin ajatella mahdollisia vaikeita iltoja JOULUNA ja tajusin, että homma on pakko hoitaa pois alta hyvissä ajoin ennen pyhiä, jolloin olisi kiva viettää rauhallisia iltoja kahden kesken lasten nukahdettua helposti touhukkaan päivän päätteeksi. Ajankohdaksi valittiin tämä päivä, koska tänä viikonloppuna ei ole erikoista menoa ja koko perhe on kotosalla.
Onni sai siis paketoida kaikki unirättinsä (11kpl) viimeisten jäähyväishalien ja -pusujen jälkeen ja viedä paketin parvekkeelle odottamaan, että pikkutontut hakisivat rätit parempaan talteen pienille vauvatontuille käyttöön. Mietittiin myös, että tuokohan ne Onnille vastalahjan. Onni toivoi pinkkiä kynsilakkaa tai huulipunaa, mutta kuulemma lelukin kelpaisi. Nukkumaanmenoajan koittaessa ihmettelin, kun megaraivareita ei tullutkaan. Onni kysyi kerran vai pari, että heeei missä mun rätit on?! Mutta oli ihan ok, kun vastattiin että nehän odottaa pikkutonttuja. Vieressä ei tarvinnut myöskään sen kauempaa istua kuin normaalistikaan, eli silti sen 30-45min pepunpuudutusta mammut-jakkaralla... Mutta ei huutoa. Nada. Seurataan tilannetta tulevina iltoina.
Rätit paketoitu omavalitsemaan lahjapaperiin (pinkkiä pitää olla) ja paketti menossa parvekkeelle.
Vastalahja, duplo kuorma-auto, valmiina odottamaan aamua...
Yritin saada videon eli nykykielellä vlogin tähän, mutta siinä kestää ikuisuus ladata. Lataan sen nyt siis Facebookin puolelle! Palaan kertomaan rättioperaation tuloksia muutaman päivän kuluttua.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Siivousintoa mä metsästän
Meillä ei ole siivouspäiviä. Me ei myöskään tunneta käsitteitä kevätsiivous tai joulusiivous. Asutaanko me sikolätissä? No ei ehkä ihan. Mutta sanotaanko vaikka niin, että lapset saavat hyvän vastustuskyvyn jo pienestä pitäen.
Mä en ole ikinä ollu mikään siivousintoilija, enemmänkin tykkään pitää perussiisteyden yllä viemällä tavarat paikoilleen samantien ja omistamalla mahdollisimman vähän ylimääräistä tilpehööriä ja hyllyillä pölyyntyviä posliinieläimiä. Päällipäin meillä siis on aika siistiä. (Jos ei oteta huomioon mieheni inhokkia: eteisen jakkaralla huojuvaa vaatekasaani, niitä joita on niin vähän käytetty, etteivät kelpaa vaatekaappiin, mutta ei vielä pesukoneeseenkaan.) Pintaa syvemmälle mentäessä tarkkasilmäisempi huomaa, että meillä imuroidaan, kun ehditään, pyritään kerta viikkoon, mutta joskus sekin venähtää. Moppausta harrastetaan lähinnä silloin, kun lasten ruokailun jäljiltä keittiössä ei voi liikkua ilman, että sukat jää tahmalattiaan kiinni. Petivaatteet pyrin vaihtamaan kahden viikon välein, koska rakastan puhtaita petivaatteita, niissä nukahtaa sekunnissa ja näkee vain ihania unia! Vessa ja kylppäri pestään siinä sivussa, kun ollaan menossa saunaan tai suihkuun, mutta sillekään ei mitään tiettyä aikataulua ole, pestään kun ehditään tai viimeistään ennen kuin ällöttää. Pölyjen pyyhkiminen on hienosti ulkoistettu Onnille, jonka mielestä se on vain hauskaa leikkiä. Tai jos hän ei ehdi tai ei ole paikalla, kun pölykerros ärsyttää, sen joutuu tekemään itse. Niin huonosti olen perillä siivousstandardeista, ettei mulle edes tule mieleen muita tärkeitä siivouskohteita?!
Tietysti päivittäin tai muutaman kerran viikossa pyörii pesukone ja astianpesukone, niitä on ihan kiva puuhastellakin. Mä rakastan laittaa lasten värikkäitä vaatteita kuivumaan ja kuivumisen jälkeen viikata kaappiin. Silitystä tosin en harrasta. Me luovuttiin jopa silityslaudastakin, koska se vei vain hyödyttömänä siivouskaapin tilaa. Mies silittää kauluspaidat sohvarahin päällä ja muutoin käytetään vaatetta, jota ei välttämättä tarvitse silitellä.
Lisäksi meidän roolien jako kotona menee kutakuinkin niin, että mä hoidan lapset ja vaatteet ja mies siivoaa. Mä siivoan kyllä myös, mutta harvemmin ehdin ennen tuota rakasta siisteysintoilijaa. Mulla prioriteetti on ensin tyytyväiset lapset ja siivous, jälkien korjaus jne tulee heti, kun ehditään. Mies taas saattaa ärsyyntyä niin paljon ruokailun jälkeisistä sotkuista, että linnoittautuu keittiöön puunaamaan ja häätää meidät muut muualle jaloista. Jako tulee siis aika luonnostaan, mä oon lasten leikittäjä ja mies kodin puhtaanapitolaitos.
Toki välillä mulle tulee oikein ärsytyspuuska kodin sotkuisuudesta. Kuten just nyt. Varsinkin, kun Isimies valitteli, että nyt keittiössä haisee raato. Ja itse en haistanut mitään! (Olinko se siis minä vai mitä vihjailua se nyt oli?) Mä taas haistan molempien lasten kakat kilometrien päähän (tai ainakin toiseen huoneeseen asti) ja pystyn vielä erottamaan kumpi kyseessä, mitä Isimies ei välttämättä heti hoksaa. Hänen nenä on siis ohjelmoitu siisteyteen ja mun lapsiin, kuten roolitkin ovat asettuneet. Takaisin aiheeseen palatakseni, nyt tekisi mieli siivota. Mutta sitten tulee se omgelma, että missä välissä mä toteutan mun siivousintoni ennen kuin se ehtii taas laantua kiviäkinkiinnostaa-tasolle? Jos haluan rauhassa paneutua keittiön kaakeleiden jynssäämiseen tai liinavaatekaapin uudelleenjärjestelyyn, se täytyy kaiketi tehdä lasten nukkuessa. Muutoin projekti jää 90% varmasti kesken syystä, että Iina ei yletä johonkin leluun ja kitisee sitä kunnes ojennan lelun hänelle tai Onni haluaa jotain, mutta ei sittenkään halua tai siis sittenkin haluaa eikun ei haluakaan vaan hakee vain huomiota. Lasten uniaika, päivisin harvinaista herkkua, jos nukkuvat samaan aikaan ja silloin mietin söisinkö, kävisinkö suihkussa, lepäisinkö hetken vai siivoaisinko? Hmm. Iltaisin pitäisi hetken saada rauhoittua ja sitten päästä nukkumaankin joskus, vaikeaa!
Miten teillä siivotaan ja milloin?
Mä en ole ikinä ollu mikään siivousintoilija, enemmänkin tykkään pitää perussiisteyden yllä viemällä tavarat paikoilleen samantien ja omistamalla mahdollisimman vähän ylimääräistä tilpehööriä ja hyllyillä pölyyntyviä posliinieläimiä. Päällipäin meillä siis on aika siistiä. (Jos ei oteta huomioon mieheni inhokkia: eteisen jakkaralla huojuvaa vaatekasaani, niitä joita on niin vähän käytetty, etteivät kelpaa vaatekaappiin, mutta ei vielä pesukoneeseenkaan.) Pintaa syvemmälle mentäessä tarkkasilmäisempi huomaa, että meillä imuroidaan, kun ehditään, pyritään kerta viikkoon, mutta joskus sekin venähtää. Moppausta harrastetaan lähinnä silloin, kun lasten ruokailun jäljiltä keittiössä ei voi liikkua ilman, että sukat jää tahmalattiaan kiinni. Petivaatteet pyrin vaihtamaan kahden viikon välein, koska rakastan puhtaita petivaatteita, niissä nukahtaa sekunnissa ja näkee vain ihania unia! Vessa ja kylppäri pestään siinä sivussa, kun ollaan menossa saunaan tai suihkuun, mutta sillekään ei mitään tiettyä aikataulua ole, pestään kun ehditään tai viimeistään ennen kuin ällöttää. Pölyjen pyyhkiminen on hienosti ulkoistettu Onnille, jonka mielestä se on vain hauskaa leikkiä. Tai jos hän ei ehdi tai ei ole paikalla, kun pölykerros ärsyttää, sen joutuu tekemään itse. Niin huonosti olen perillä siivousstandardeista, ettei mulle edes tule mieleen muita tärkeitä siivouskohteita?!
Tietysti päivittäin tai muutaman kerran viikossa pyörii pesukone ja astianpesukone, niitä on ihan kiva puuhastellakin. Mä rakastan laittaa lasten värikkäitä vaatteita kuivumaan ja kuivumisen jälkeen viikata kaappiin. Silitystä tosin en harrasta. Me luovuttiin jopa silityslaudastakin, koska se vei vain hyödyttömänä siivouskaapin tilaa. Mies silittää kauluspaidat sohvarahin päällä ja muutoin käytetään vaatetta, jota ei välttämättä tarvitse silitellä.
Ihana väripläjäys kuivumassa!
Lisäksi meidän roolien jako kotona menee kutakuinkin niin, että mä hoidan lapset ja vaatteet ja mies siivoaa. Mä siivoan kyllä myös, mutta harvemmin ehdin ennen tuota rakasta siisteysintoilijaa. Mulla prioriteetti on ensin tyytyväiset lapset ja siivous, jälkien korjaus jne tulee heti, kun ehditään. Mies taas saattaa ärsyyntyä niin paljon ruokailun jälkeisistä sotkuista, että linnoittautuu keittiöön puunaamaan ja häätää meidät muut muualle jaloista. Jako tulee siis aika luonnostaan, mä oon lasten leikittäjä ja mies kodin puhtaanapitolaitos.
Toki välillä mulle tulee oikein ärsytyspuuska kodin sotkuisuudesta. Kuten just nyt. Varsinkin, kun Isimies valitteli, että nyt keittiössä haisee raato. Ja itse en haistanut mitään! (Olinko se siis minä vai mitä vihjailua se nyt oli?) Mä taas haistan molempien lasten kakat kilometrien päähän (tai ainakin toiseen huoneeseen asti) ja pystyn vielä erottamaan kumpi kyseessä, mitä Isimies ei välttämättä heti hoksaa. Hänen nenä on siis ohjelmoitu siisteyteen ja mun lapsiin, kuten roolitkin ovat asettuneet. Takaisin aiheeseen palatakseni, nyt tekisi mieli siivota. Mutta sitten tulee se omgelma, että missä välissä mä toteutan mun siivousintoni ennen kuin se ehtii taas laantua kiviäkinkiinnostaa-tasolle? Jos haluan rauhassa paneutua keittiön kaakeleiden jynssäämiseen tai liinavaatekaapin uudelleenjärjestelyyn, se täytyy kaiketi tehdä lasten nukkuessa. Muutoin projekti jää 90% varmasti kesken syystä, että Iina ei yletä johonkin leluun ja kitisee sitä kunnes ojennan lelun hänelle tai Onni haluaa jotain, mutta ei sittenkään halua tai siis sittenkin haluaa eikun ei haluakaan vaan hakee vain huomiota. Lasten uniaika, päivisin harvinaista herkkua, jos nukkuvat samaan aikaan ja silloin mietin söisinkö, kävisinkö suihkussa, lepäisinkö hetken vai siivoaisinko? Hmm. Iltaisin pitäisi hetken saada rauhoittua ja sitten päästä nukkumaankin joskus, vaikeaa!
Miten teillä siivotaan ja milloin?
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Ollako vai ei
Mä olen avioerolapsi. Itse erosta en muista mitään, koska olin niin pieni (3v, ihan niinkuin mun esikoinen nyt). Mutta eron seuraukset vaikuttavat muhun edelleen, varsinkin kun vanhempani eivät ole missään väleissä keskenään. Lapsena en uskaltanut sanoa sanaa "äiti" isäni kuullen. Opettelin sanomaan ja nyt pystyn siihen, mutta edelleen mieluummin olen puhumatta äidistäni isälle. Koulujen kevät- ja joulujuhlat, rippijuhlat, ylioppilaskirjoitukset, amk valmistujaiset, ristiäiset, häät, kaikki juhlat ahdistivat, koska vanhempani eivät mahtuneet samaan tilaan keskenään. Jouduin pitämään kaikki juhlat joko vuorotellen, että toinen tuli ja toinen ei tai sitten pidin kahdet juhlat. Nyt kierre jatkuu, kun joudun miettimään lasteni synttärijuhlia, joulunviettoja ja muita, joissa koen molempien vanhempien olevan myös tärkeässä osassa osallistujan roolissa. Olisi niin paljon helpompaa, kun kaikki voisivat olla sovussa ja mun ei tarvitsisi vanhempieni (olemattomista) väleistä välittää. En tietenkään syytä heitä ja heidän ratkaisujaan, joista on yli kaksikymmentä vuotta. He tekivät kuten parhaaksi näkivät ja hyvä niin. Menneitä ei kannata jossitella, koska se ei muuta nykyisyyttä mitenkään. Tulevaisuuteen voin kuitenkin vaikuttaa ja niin aion tehdäkin viimeiseen asti. Päätin jo teininä, kun haaveilin joskus perustavani perheen ja saavani lapsia, että minä en halua omille lapsilleni samanlaista elämää kahden kodin välissä, jota itse jouduin elämään. Tai ainakin tekisin aivan kaikkeni, että he välttyisivät siltä, tein Onnille ja Iinalle lupauksen jo ennen kuin edes tiesin heistä mitään. Tietenkin perusasiat huomioon ottaen: lyömistä, pettämistä tai päihderiippuvuutta en sallisi itseni saatika lasteni kestävän, niitä ei kenenkään tarvitse kestää.
Monesti mä mietin, että miksi mun piti rakastua mieheen, joka ei ole ihan helpoimmasta päästä. Oikein ihastuttava ihminen, joka on sellainen "kaikkien kaveri", hölmö hassuttelija, jonka kanssa on helppo tulla toimeen ja johon on erittäin helppo ihastua. Näinniinkuin uuden tuttavuuden silmillä katsottuna. Hilpeän kuoren alta paljastuu kuitenkin monta kerrosta ja vielä enemmän tarinoita elämästä, joka ei aina ole ollut helpointa. Itsepäinen jurottaja välillä kotona, joskus kiukutteleva pikkupoika, joskus taas hellyyspuuskan siivittämänä oikein ihana. Vähän sellainen tuuliviiri, jota edelleen opettelen käsittelemään ja tulkitsemaan kuuden vuoden jälkeenkin.
Meidän yhteiseloon mahtuu paljon seikkailuja, naurua ja rakkautta, mutta myös ikäviä yllätyksiä ja hölmöilyjä, joista moni olisi varmasti näyttänyt ovea moneen kertaan. Ja voi kuinka lähellä on välillä käytykin eroa. Parisuhde, jos joku, ei ole musta-valkoinen vaan siinä on vähintään sen 50 harmaan sävyä, ja niitä on joskus ulkopuolisen vaikea huomata. Ulkopuolisten on joskus todella helppoa antaa neuvoja ja kehottaa eroamaan, kun ei tiedä koko parisuhteen historiaa ja tarinoiden takana vallitsevia tunteita. Ja nyt kun on lapsia mukana, on harkittava tuhat kertaa tarkemmin päätösten lopullisuutta. Jos meillä on rakkaudentäyteinen arki ja lasten kasvoista loistaa onnellisuus ja rakkaus, en koe oikeudekseni rikkoa ja viedä sitä heiltä pois sen takia, että meillä on erimielisyyksiä oman ajan käytöstä (mm. Bileet ja niiden käytösetiketti). Toki jos aikaisemmin mainitsemani lyöminen, pettäminen, riippuvuudet kuuluvat erimielisyyksien aiheiksi, en pystyisi elämään sellaisessa tilanteessa edes lasten takia.
Monet sanovat, että erosivat jotta lapsilla olisi parempi olla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että mulla ei ainakaan ollut mitenkään kovin hyvä olla ahdistuneena kahden kodin välissä. Enkä haluaisi ihan heppoisin syin ajaa omia lapsiani samaan tilanteeseen. Itse siis olen päättänyt selvittää erimielisyydet viimeiseen asti ja jos ero on joskus se viimeinen asia, joka ratkaisee tilanteen, niin silloin olkoon niin. Sitä ennen en ole eroamassa. Monet on sanoneet kuinka vahva nainen mä olen, kun jaksan katsoa mieheni menoa edelleen hänen vierellään. Välillä en tosiaan jaksaisi. Ja suoraa palautetta on mieskin saanut kuulla korvat punaisiksi asti. Joistakin on oppinut vihdoin ja joistakin asioista pitää hakata päätä seinään edelleen. Joka tapauksessa, mä koen avioliiton (myös seurustelun) yhteisenä matkana, jossa tulee sekä ylä- että alamäkiä. Niistä on tarkoitus päästä eteenpäin yhdessä ja opetella kahden eri tapoja omaavan yksilön yhteiseloa. Välillä tuntuu, että ihmiset eroavat liian helposti. Ensimmäisten hankalien asioiden tullessa eteen nostetaan kytkintä mieluummin kuin kohdataan ongelma perinpohjin silmästä silmään ja yritetään korjata tilanne. Tässä kulutusyhteiskunnassa tuntuu parisuhteetkin muuttuneen kertakäyttökamaksi, joka heitetään kaatopaikalle heti kahden vuoden takuuajan umpeuduttua. Jospa me opittaisiin toistemme hyvät ja huonot päivät ja päätöksemme pysyä yhdessä pitäisi. Tässä vielä HS:n artikkeli pitkistä liitoista.
Monesti mä mietin, että miksi mun piti rakastua mieheen, joka ei ole ihan helpoimmasta päästä. Oikein ihastuttava ihminen, joka on sellainen "kaikkien kaveri", hölmö hassuttelija, jonka kanssa on helppo tulla toimeen ja johon on erittäin helppo ihastua. Näinniinkuin uuden tuttavuuden silmillä katsottuna. Hilpeän kuoren alta paljastuu kuitenkin monta kerrosta ja vielä enemmän tarinoita elämästä, joka ei aina ole ollut helpointa. Itsepäinen jurottaja välillä kotona, joskus kiukutteleva pikkupoika, joskus taas hellyyspuuskan siivittämänä oikein ihana. Vähän sellainen tuuliviiri, jota edelleen opettelen käsittelemään ja tulkitsemaan kuuden vuoden jälkeenkin.
Meidän yhteiseloon mahtuu paljon seikkailuja, naurua ja rakkautta, mutta myös ikäviä yllätyksiä ja hölmöilyjä, joista moni olisi varmasti näyttänyt ovea moneen kertaan. Ja voi kuinka lähellä on välillä käytykin eroa. Parisuhde, jos joku, ei ole musta-valkoinen vaan siinä on vähintään sen 50 harmaan sävyä, ja niitä on joskus ulkopuolisen vaikea huomata. Ulkopuolisten on joskus todella helppoa antaa neuvoja ja kehottaa eroamaan, kun ei tiedä koko parisuhteen historiaa ja tarinoiden takana vallitsevia tunteita. Ja nyt kun on lapsia mukana, on harkittava tuhat kertaa tarkemmin päätösten lopullisuutta. Jos meillä on rakkaudentäyteinen arki ja lasten kasvoista loistaa onnellisuus ja rakkaus, en koe oikeudekseni rikkoa ja viedä sitä heiltä pois sen takia, että meillä on erimielisyyksiä oman ajan käytöstä (mm. Bileet ja niiden käytösetiketti). Toki jos aikaisemmin mainitsemani lyöminen, pettäminen, riippuvuudet kuuluvat erimielisyyksien aiheiksi, en pystyisi elämään sellaisessa tilanteessa edes lasten takia.
Monet sanovat, että erosivat jotta lapsilla olisi parempi olla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että mulla ei ainakaan ollut mitenkään kovin hyvä olla ahdistuneena kahden kodin välissä. Enkä haluaisi ihan heppoisin syin ajaa omia lapsiani samaan tilanteeseen. Itse siis olen päättänyt selvittää erimielisyydet viimeiseen asti ja jos ero on joskus se viimeinen asia, joka ratkaisee tilanteen, niin silloin olkoon niin. Sitä ennen en ole eroamassa. Monet on sanoneet kuinka vahva nainen mä olen, kun jaksan katsoa mieheni menoa edelleen hänen vierellään. Välillä en tosiaan jaksaisi. Ja suoraa palautetta on mieskin saanut kuulla korvat punaisiksi asti. Joistakin on oppinut vihdoin ja joistakin asioista pitää hakata päätä seinään edelleen. Joka tapauksessa, mä koen avioliiton (myös seurustelun) yhteisenä matkana, jossa tulee sekä ylä- että alamäkiä. Niistä on tarkoitus päästä eteenpäin yhdessä ja opetella kahden eri tapoja omaavan yksilön yhteiseloa. Välillä tuntuu, että ihmiset eroavat liian helposti. Ensimmäisten hankalien asioiden tullessa eteen nostetaan kytkintä mieluummin kuin kohdataan ongelma perinpohjin silmästä silmään ja yritetään korjata tilanne. Tässä kulutusyhteiskunnassa tuntuu parisuhteetkin muuttuneen kertakäyttökamaksi, joka heitetään kaatopaikalle heti kahden vuoden takuuajan umpeuduttua. Jospa me opittaisiin toistemme hyvät ja huonot päivät ja päätöksemme pysyä yhdessä pitäisi. Tässä vielä HS:n artikkeli pitkistä liitoista.
torstai 13. marraskuuta 2014
Lastenvaatteiden trendiaallot
Mulla on kokemusta lastenvaatteista aika tarkkaan kolmen vuoden ajalta. Ei siis kovin pitkä aika verrattuna moniin muihin. Silti kolmessa vuodessa olen hyvin ehtinyt ensin hurahtamaan mukaan lastenvaatteiden maailmaan, näkemään merkkivaatteiden nousun ja aallonharjalla ratsastamisen, mutta lopulta myös suosion hiipumisen ja toisen, uuden merkkivaatteen jalkoihin jäämisen.
Kaikki alkoi Onnin ollessa noin puolivuotias, kun löysin Facebookista Polarn O. Pyretin kirppissivuston ja aloin seurata myytäviä vaatteita ja niiden hintoja. Samaan aikaan aloin kiinnittää tarkempaa huomiota livekirppiksillä popin vaatteisiin ja osasin nopeasti arvioida oliko kirppishinta vaatteelle korkea vai löytö verrattuna hurahtaneiden popittajien hintoihin Facebookin maailmassa. Ensin naureskelin hieman vieressä, mutta nopeasti homma vei minutkin mukanaan, kun huomasin vaatteiden hyvän laadun, jälleenmyyntiarvon, ja kuositkin alkoivat miellyttää silmää. Oli myös kiva huomata, että vaatteet sopivat kooltaan täydellisesti pojalleni. (Toisin kuin monet merkit, jotka ovat leveitä ja lyhyitä esimerkiksi.)
Sitten tutustuin Me&I:n Facebook-kirppikselle ja aluksi kauhistelin sen hintoja. Aloin opetella myös tämän merkin arvoa ja opin tekemään Onnille hyviä löytöjä kirppiksiltä. Joskus maksoin itsekin käytetystä vaatteesta uuden hinnan, koska kuosi oli vain pakko saada ja silloin suosituista vaatteista oli kilpailua. Itse kuitenkin jätin tahraiset ja reikäiset vaatteet omaan arvoonsa ja metsästin vain siistikuntoisia vaatteita. Lopulta aloin pitämään Me&I kutsuja itsekin ja monena kautena tuli tilattua ihan uutta vaatetta kutsuilta. Samoin Pop:n vaatteita tuli ostettua yhä useammin uutena, koska tiesin saavani siististä käytetystä vähintään puolet uuden hinnasta. Käyttöhinta jäi siis suhteessa paljon edullisemmaksi kuin perus markettivaatteilla, joista melkein joutuu maksamaan, että joku huolii ne käytettynä itselleen.
Tajusin, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Nämä vaatteet ovat laadukkaita ja pysyvät hyvinä pitkään, minkä ansiosta myös jälleenmyyntihinta on kohdillaan. Suurin osa meidän perheen lastenvaatteista, vaikka merkkituotteita ovatkin, on ostettu käytettyinä ja monet niistä on uudenveroisessa kunnossa.
Vuosi-puolitoista oli Pop:n ja Miikkarin kulta-aikaa, kunnes molempien merkkien Facekirppiksillä valveutuneet kuluttajat huomasivat laatuongelmien kasvaneen ja yleistyneen. Vähintään kerran viikossa joku ryhmän jäsen aloitti keskustelun laadusta ja kritisoi käytettyjen vaatteiden hintoja, usein myös verrattiin laatua H&M ja Lindexin edullisempiin vaatteisiin. Pikkuhiljaa hintataso kirpputoreilla laski ja yhtäkkiä jokin herkkuvaate, josta huutokaupassa kilpailtiin yli 50-60 euron hintaluokissa, ei enää mennyt kaupaksi edes 20 eurolla. Pop ja Me&I kokivat inflaation. Uudet merkkifanit eivät enää olleet valmiita maksamaan huikeita summia edelliskausien huippulaatuisista vaatteista, koska heillä oli nyt kokemusta enää uuden kauden heikompilaatuisista eristä. Myös fanaattiset ostajat olivat haihtuneet kuin pieru saharaan. Osa varmaan vain kyllästyi kuoseihin ja vaihtoi kokonaan H&M -tyylisiin vaatteisiin, osa oli tajunnut myydä kaikki herkkuvaatteet kalliilla pois juuri ennen arvon romahdusta, osa jäi edelleen fanittamaan merkkejä mutta aika-ajoin valittelevat kuinka jäivät tappiolle huimilla summilla ostamistaan vaatteista, joita kukaan nyt ei osta murto-osan hinnallakaan. Osa oli löytänyt uuden ihanan merkin.
Uudet hypetysaaltoon päässeet merkit ovat nyt Mini Rodini ja Gugguu. Ekologisia lastenvaatteita freeseillä kuoseilla. Gugguulla yksi- tai korkeintaan kaksivärisiä vaatteita ja kaiken huipuksi suomalainen firma. Näihin merkkeihin hurahtaneet ovat myös löytäneet Papun, Aarrekidin, Mainion, BBC:n ja Moi:n muutamia mainitakseni. Nyt näiden merkkien suosituimmaksi päässeistä kuoseista ollaan valmiita maksamaan melkein tuplat ovh-hintaan nähden.
Itse olen pysynyt onneksi suhteellisen maltillisena näiden trendiaaltojen harjalla ja yrittänyt löytää ihanat kuosit hieman edullisemmin. En myöskään ole merkkiuskollinen jollekin tietylle merkille vaan yhdistelen hyväksi havaittuja malleja ja kuoseja keskenään. Esimerkiksi Me&I yogapantsit ja haaremihousut sekä Gugguun collegebaggyt ja trikoopantsit ovat hyvänmallisia housuja Onnilla, talvella varsinkin on kätevää, kun housujen nilkkaresorit ovat ihonmyötäiset ja näin ulkovaatteita puettaessa ei jää inhottavaa möykkyä kenkien varsikohdasta painamaan jalkaa. Trikoopaidoissa/-bodeissa (Iinalla) tykkään väreistä ja iloisista kuoseista, lisäksi joustava materiaali helpottaa pukemista ja tuntuu miellyttävämmältä päällä. Alaosat ja hupparit saavat nykyään olla mieluummin yksivärisiä Onnilla, Iinalle on kiva pukea koko setti samaa kuosia, koska vauvalla se näyttää söpöltä. Ulkovaatteissa olen todennut pari toimivaa merkkiä: kuorivaatteet ovat Polarn O. Pyretiä, toppavaatteet Molokidsiä tai Reimateciä. Kengissä vielä etsitään luottomerkkiä. Asusteet ovat milloin mitäkin merkkiä, kunhan ovat lämpimät, pitävät kosteuden/vettä, lapsella on helppo liikkua ja leikkiä niillä ja sopivat muuhun asuun. Merkkejä meidän kotoa löytyy laidasta laitaan: Prisma/CM, Lindex, H&M, Kappahl, Pop, Me&I, Mini Rodini, Gugguu, Molokids, Reima, Marimekko, Ubang, Papu, Aarrekid, Melli Ecodesign, Name It, Old Navy jne jne. Halvin kirppislöytö taitaa olla 0,5e Pop body, kalleimmasta päästä uutena ostettu Gugguun jumpsuit 85,50e.
Tässä vielä kuvina must-have kuoseja (ne jotka meiltä löytyy):
Onko muita hurahtaneita linjoilla? Merkkiuskollisia? Onko tuttuja kuoseja, paljonko on tullut maksettua? Entä kuka pyörittelee silmiään koko touhulle, mitä vaatetta silloin lapsille löytyy? Olisi kiinnostavaa kuulla muiden mielipiteitä ja kokemuksia!
Kaikki alkoi Onnin ollessa noin puolivuotias, kun löysin Facebookista Polarn O. Pyretin kirppissivuston ja aloin seurata myytäviä vaatteita ja niiden hintoja. Samaan aikaan aloin kiinnittää tarkempaa huomiota livekirppiksillä popin vaatteisiin ja osasin nopeasti arvioida oliko kirppishinta vaatteelle korkea vai löytö verrattuna hurahtaneiden popittajien hintoihin Facebookin maailmassa. Ensin naureskelin hieman vieressä, mutta nopeasti homma vei minutkin mukanaan, kun huomasin vaatteiden hyvän laadun, jälleenmyyntiarvon, ja kuositkin alkoivat miellyttää silmää. Oli myös kiva huomata, että vaatteet sopivat kooltaan täydellisesti pojalleni. (Toisin kuin monet merkit, jotka ovat leveitä ja lyhyitä esimerkiksi.)
Sitten tutustuin Me&I:n Facebook-kirppikselle ja aluksi kauhistelin sen hintoja. Aloin opetella myös tämän merkin arvoa ja opin tekemään Onnille hyviä löytöjä kirppiksiltä. Joskus maksoin itsekin käytetystä vaatteesta uuden hinnan, koska kuosi oli vain pakko saada ja silloin suosituista vaatteista oli kilpailua. Itse kuitenkin jätin tahraiset ja reikäiset vaatteet omaan arvoonsa ja metsästin vain siistikuntoisia vaatteita. Lopulta aloin pitämään Me&I kutsuja itsekin ja monena kautena tuli tilattua ihan uutta vaatetta kutsuilta. Samoin Pop:n vaatteita tuli ostettua yhä useammin uutena, koska tiesin saavani siististä käytetystä vähintään puolet uuden hinnasta. Käyttöhinta jäi siis suhteessa paljon edullisemmaksi kuin perus markettivaatteilla, joista melkein joutuu maksamaan, että joku huolii ne käytettynä itselleen.
Tajusin, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Nämä vaatteet ovat laadukkaita ja pysyvät hyvinä pitkään, minkä ansiosta myös jälleenmyyntihinta on kohdillaan. Suurin osa meidän perheen lastenvaatteista, vaikka merkkituotteita ovatkin, on ostettu käytettyinä ja monet niistä on uudenveroisessa kunnossa.
Vuosi-puolitoista oli Pop:n ja Miikkarin kulta-aikaa, kunnes molempien merkkien Facekirppiksillä valveutuneet kuluttajat huomasivat laatuongelmien kasvaneen ja yleistyneen. Vähintään kerran viikossa joku ryhmän jäsen aloitti keskustelun laadusta ja kritisoi käytettyjen vaatteiden hintoja, usein myös verrattiin laatua H&M ja Lindexin edullisempiin vaatteisiin. Pikkuhiljaa hintataso kirpputoreilla laski ja yhtäkkiä jokin herkkuvaate, josta huutokaupassa kilpailtiin yli 50-60 euron hintaluokissa, ei enää mennyt kaupaksi edes 20 eurolla. Pop ja Me&I kokivat inflaation. Uudet merkkifanit eivät enää olleet valmiita maksamaan huikeita summia edelliskausien huippulaatuisista vaatteista, koska heillä oli nyt kokemusta enää uuden kauden heikompilaatuisista eristä. Myös fanaattiset ostajat olivat haihtuneet kuin pieru saharaan. Osa varmaan vain kyllästyi kuoseihin ja vaihtoi kokonaan H&M -tyylisiin vaatteisiin, osa oli tajunnut myydä kaikki herkkuvaatteet kalliilla pois juuri ennen arvon romahdusta, osa jäi edelleen fanittamaan merkkejä mutta aika-ajoin valittelevat kuinka jäivät tappiolle huimilla summilla ostamistaan vaatteista, joita kukaan nyt ei osta murto-osan hinnallakaan. Osa oli löytänyt uuden ihanan merkin.
Uudet hypetysaaltoon päässeet merkit ovat nyt Mini Rodini ja Gugguu. Ekologisia lastenvaatteita freeseillä kuoseilla. Gugguulla yksi- tai korkeintaan kaksivärisiä vaatteita ja kaiken huipuksi suomalainen firma. Näihin merkkeihin hurahtaneet ovat myös löytäneet Papun, Aarrekidin, Mainion, BBC:n ja Moi:n muutamia mainitakseni. Nyt näiden merkkien suosituimmaksi päässeistä kuoseista ollaan valmiita maksamaan melkein tuplat ovh-hintaan nähden.
Itse olen pysynyt onneksi suhteellisen maltillisena näiden trendiaaltojen harjalla ja yrittänyt löytää ihanat kuosit hieman edullisemmin. En myöskään ole merkkiuskollinen jollekin tietylle merkille vaan yhdistelen hyväksi havaittuja malleja ja kuoseja keskenään. Esimerkiksi Me&I yogapantsit ja haaremihousut sekä Gugguun collegebaggyt ja trikoopantsit ovat hyvänmallisia housuja Onnilla, talvella varsinkin on kätevää, kun housujen nilkkaresorit ovat ihonmyötäiset ja näin ulkovaatteita puettaessa ei jää inhottavaa möykkyä kenkien varsikohdasta painamaan jalkaa. Trikoopaidoissa/-bodeissa (Iinalla) tykkään väreistä ja iloisista kuoseista, lisäksi joustava materiaali helpottaa pukemista ja tuntuu miellyttävämmältä päällä. Alaosat ja hupparit saavat nykyään olla mieluummin yksivärisiä Onnilla, Iinalle on kiva pukea koko setti samaa kuosia, koska vauvalla se näyttää söpöltä. Ulkovaatteissa olen todennut pari toimivaa merkkiä: kuorivaatteet ovat Polarn O. Pyretiä, toppavaatteet Molokidsiä tai Reimateciä. Kengissä vielä etsitään luottomerkkiä. Asusteet ovat milloin mitäkin merkkiä, kunhan ovat lämpimät, pitävät kosteuden/vettä, lapsella on helppo liikkua ja leikkiä niillä ja sopivat muuhun asuun. Merkkejä meidän kotoa löytyy laidasta laitaan: Prisma/CM, Lindex, H&M, Kappahl, Pop, Me&I, Mini Rodini, Gugguu, Molokids, Reima, Marimekko, Ubang, Papu, Aarrekid, Melli Ecodesign, Name It, Old Navy jne jne. Halvin kirppislöytö taitaa olla 0,5e Pop body, kalleimmasta päästä uutena ostettu Gugguun jumpsuit 85,50e.
Tässä vielä kuvina must-have kuoseja (ne jotka meiltä löytyy):
Molokids Sub yellow ja Rabbit
Papu rusettipipo, Gugguu merinovillainen knitted beanie with balls
Pop monivärivetoketjutakki ja pallowindfleece
Pop autot
Multiraita singoalla
Pop Tuutikkineuleet
Gugguu trikoopantsit
Pop robotti, pöllö, eläinsaaret
Me&I tassupyllyt, pöllöt, omppupyllyt
Mini Rodini pinkki lumileo
Pop pallot
Mini Rodini heppaballerina
Pop synttäriraita (aw2011) Moni kirjoittaa noista multiraidoista aina synttäriraitoina, vaikka synttäriraita on nimenomaan vain nämä 35-vuotis synttärikokoelmasta syksyltä 2011 olevat raidat.
Mini Rodini pinkki Rope
Pop The pallomekko, joulun ehdoton vaate.
Onko muita hurahtaneita linjoilla? Merkkiuskollisia? Onko tuttuja kuoseja, paljonko on tullut maksettua? Entä kuka pyörittelee silmiään koko touhulle, mitä vaatetta silloin lapsille löytyy? Olisi kiinnostavaa kuulla muiden mielipiteitä ja kokemuksia!
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Stokke table top
Muutama kaveri ehti suositella omien kokemusten perusteella Stokke table topia ja siitä se idea sitten lähti. Oli pakko saada meillekin moinen!
Onnin vauva-aikana meillä ei ollut mitään tablettia tai muuta pöytäsuojaa, koska silloin käytössä oli vanha käytettynä ostettu pöytä. Tänä kesänä kuitenkin ostettiin meille vihdoin uusi ruokaryhmä, joten olisi kiva suojata sitä mahdollisimman pitkään osumilta. Läheltä katsottuna pinta on tosin saanut jo pieniä naarmuja ja kolhuja, mutta nyt viimeistään tarvitaan suoja ennen kuin sen pahempaa tapahtuu.
Onnilla on ihan perustabletti ikeasta, mutta sehän ei Iinalla pysy sekuntiakaan pöydällä. Stokke table top kiinnitetään pöytään neljällä imukupilla, joten sitä ei ihan heti saa vauvan voimilla repäistyä irti. Tosin Iina ehti jo hieman hivuttaa alustaa liikkeelle. Alustassa on korkeat reunukset, joten juomat kaatuessaan ei ihan heti lainehdi koko pöydän leveydeltä lattialle vaan pysyy tarjottimella. Myös sormiruokailun palat pysyvät paremmin pöydällä kuin ilman alustaa, jolloin ne oli sekunneissa lattialla. Table topiin saa myös vaihdettua taustakuvia, mikä on kiva lisä ja pitää lapsen mielenkiinnon alustassa pidempään. Puhtaanapitokin on aika helppoa, rätillä saa pyyhkäistyä sotkut nopeasti eikä ole hankalia koloja mistä joutuisi hinkkaamaan enemmän.
Kahden päivän kokemuksella olen tyytyväinen ostokseen. Toivottavasti tyytyväisyys pysyy koko käyttöiän ajan!
sunnuntai 9. marraskuuta 2014
Tosimiesten päivä
Kysyin Isimieheltä viikko sitten kakkutoivetta isänpäiväksi. Miehellä on sellainen närkästyksen aihe äitienpäivästä ja isänpäivästä, josta hän jaksaa muistuttaa joka vuosi, ja taas tulevasta isänpäivästä muistutettuna käytiin sama vanha keskustelu. Hän nimittäin ihmettelee miksi äitienpäivänä isät on lasten kanssa, jotta äiti saa rentoutua, mutta myös isänpäivänä isät on lasten kanssa, koska viettävät laatuaikaa yhdessä. Ja näin meidän kakkukeskustelu meni:
"Haluatko isänpäivänä kakun?"
"En, koska en varmaan ehdi syömään sitä kakkua, kun pitää olla lasten kanssa."
"Mites mä ehdin syömään ruokaa, vaikka oon kaiket päivät lasten kanssa?"
"No sä ootkin äiti."
"Ai niin, äidithän on superihmisiä ja pystyy kaikkeen yhtäaikaa. Kyllä kumpi tahansa pystyy siihen, kun on pakko. Siihen oppii."
Tämän jälkeen asiasta ei puhuttu, kunnes paria päivää myöhemmin Isimies toivoi lemppariaan tiikerikakkua. Saamansa pitää. :)
Tänä vuonna me ei ehditty lasten kanssa lahjaostoksille eikä korttiaskarteluihin. Edellisvuosina Onnin kanssa on tehty jalanjälki-kortteja ja viime vuonna isi sai Muumipappa-mukin lahjaksi. Jospa me ensi viikolla ehdittäisiin ikuistamaan Onnin ja Iinan jalanjäljet, ne on kuitenkin kivoja muistoja, joista samalla näkee lasten kasvamisen hyvin. Aamulla kuitenkin Onni sai tehdä itse isille aamupalan (mä autoin vähän) ja sai päättää mitä kaikkea isille laitetaan. Iina hoiti oman roolinsa hyvin, kun viivytteli isin sängystänousemista nukkumalla isin vieressä. Kun aamupala oli valmiiksi katettu Hesarin kera, mentiin herättämään isi ja Onni sai antaa päiväkodissa tekemänsä kortin. Alla pari kuvaa meidän aamusta.
Illaksi oltiin sovittu perinteinen isänpäiväillallinen mun isän luo, mutta iskä soittikin jo aamulla ja pyysi Onnia ukon luo leikkimään koko päiväksi. Äkkiä aamupalan jälkeen siis päivävaatteet päälle ja autolla ukon luo. Me muut palattiin vielä kotiin muutamaksi tunniksi. Mä pääsin leipomaan tiikerikakut sekä meidän Isimiehelle että omalle iskälle. Ja mies sai nyt toiveensa toteutettua ja pääsi ihan yksin viettämään laatuaikaa ilman lapsia, ja läksi salille cycling-tunnille.
Onhan miehen mietteissä ihan perää, että miksi isät on lasten kanssa sekä isänpäivänä että äitienpäivänä, eihän se tunnu menevän tasan. Toisaalta ehkä tuo perinne on syntynyt siksi, että suurimmassa osassa perheistä edelleen lastenhoito ja se laatuaika lasten kanssa ei mene arkenakaan ihan tasan. Meidän perheessä ainakin tällä hetkellä äiti hoitaa 75% lapsiin liittyvistä asioista. Isimiehen puolustukseksi toki se, että hän käy töissä ja minä olen nyt äitiyslomalla kotona. Mutta silloin kun kävin töissä myös, meni lapsenhoito silloinkin fifty-sixty äidille. Mutta onneksi meidän perheessä isi muistaa myös välillä kiireidensä ja "kiireidensä" takaa ne pikkupallerot, jotka kovasti aina odottaa isiä leikkeihin ja hakee isiltä huomiota. Ne pienet pojat ja tytöt, jotka äidille itkee kuinka on isiä kova ikävä, miksi isin pitää aina olla töissä. Kun he saavat sen laatuajan isin kanssa legoleikkeihin, haleihin, riehumiseen, lukemiseen, kauppaleikkeihin, syliin, peittelyyn, saunomiseen, pyöräilyyn ja hiekkalaatikolle. Kun isi leikkii lasten kanssa ja se näky kuinka molemmilla osapuolilla on aidosti kivaa, on parasta. Sellainen isi, joka aidosti haluaa olla läsnä lastensa elämässä, on mies minun makuuni. Tosimies!
Hyvää isänpäivää kaikille tosimiehille - isille, jotka haluavat olla perheensä kanssa!
"Haluatko isänpäivänä kakun?"
"En, koska en varmaan ehdi syömään sitä kakkua, kun pitää olla lasten kanssa."
"Mites mä ehdin syömään ruokaa, vaikka oon kaiket päivät lasten kanssa?"
"No sä ootkin äiti."
"Ai niin, äidithän on superihmisiä ja pystyy kaikkeen yhtäaikaa. Kyllä kumpi tahansa pystyy siihen, kun on pakko. Siihen oppii."
Tämän jälkeen asiasta ei puhuttu, kunnes paria päivää myöhemmin Isimies toivoi lemppariaan tiikerikakkua. Saamansa pitää. :)
Tänä vuonna me ei ehditty lasten kanssa lahjaostoksille eikä korttiaskarteluihin. Edellisvuosina Onnin kanssa on tehty jalanjälki-kortteja ja viime vuonna isi sai Muumipappa-mukin lahjaksi. Jospa me ensi viikolla ehdittäisiin ikuistamaan Onnin ja Iinan jalanjäljet, ne on kuitenkin kivoja muistoja, joista samalla näkee lasten kasvamisen hyvin. Aamulla kuitenkin Onni sai tehdä itse isille aamupalan (mä autoin vähän) ja sai päättää mitä kaikkea isille laitetaan. Iina hoiti oman roolinsa hyvin, kun viivytteli isin sängystänousemista nukkumalla isin vieressä. Kun aamupala oli valmiiksi katettu Hesarin kera, mentiin herättämään isi ja Onni sai antaa päiväkodissa tekemänsä kortin. Alla pari kuvaa meidän aamusta.
Hyvää isänpäivää kaikille tosimiehille - isille, jotka haluavat olla perheensä kanssa!
perjantai 7. marraskuuta 2014
Päiväkotielämää
Onni meni ensimmäistä kertaa päiväkotiin 11kk vanhana olosuhteiden pakosta. Olin juuri viikko ennen pojan syntymää viettänyt valmistujaisjuhlia ja jäin äitiyslomalle työpaikasta, jossa kävin opiskeluiden ohessa sen minkä opintojen tulorajat sallivat. Äitiyslomani lopulla huomasin sisäisen haun firman toiseen työtehtävään, minulla oli mahdollisuus päästä pois myymälästä ja vuorotyöstä, ja siirtyä sisäsiistiin toimistotyöhön toimistotyöaikoineen. Oman koulutuksen mukainen pesti, vakituinen työsuhde, toimisto suhteellisen lähellä kotia, toimistotyöajat lapsenhoitoja ajatellen aivan ihanteelliset... Hain paikkaa ja sain sen! Isi jäi kuukaudeksi vielä Onnin kanssa kotiin isäkuukautta viettämään, kun mulla alkoi uusi työ. Sen pidempään emme pystyneet pitkittämään Onskan kotonaolemista, koska myös isin piti palata töihin taloudellisista syistä.
Onneksi meille sattui löytymään aivan ihana pieni päiväkoti, jossa aikuiset ovat oikeasti läsnä ja turvallisia lasten arjessa. Onni on viihtynyt alusta asti hienosti ja löytänyt tarhasta lempihoitajat, parhaat kaverit ja tyttöystäviäkin. Silti, kuten varmaan jokainen vanhempi, ajattelin aika-ajoin surullisena niitä hetkiä, jotka voisin mieluummin viettää pienen lapsen kanssa kotona. Jos olisinkin jättänyt hakematta oman alan töihin juuri silloin ja jatkanut hetken pidempään hoitovapaalla. Mutta olisinko sitten joutunut palaamaan sellaiseen työhön, joka ei minua kokopäivätyönä inspiroi rahallisesti, työajallisesti eikä myöskään sisällöllisesti? Pian uuteen päiväkotielämään kuitenkin tottui eikä pieni Onnikaan enää muusta tiennytkään, pienten lasten muisti kun on aika lyhyt, joten hän ei enää muistanut elämää ennen päiväkotia.
Sitten vihdoin plussasin uudestaan ja jouduttiin miettimään uusiksi päivähoitokuvioita. Miten sitä kannattaisi tehdä, kun jää äitiyslomalle? Mitä sanoa päiväkodissa, entä sukulaisille ja tuttaville?
Me päätettiin, että Onni siirtyy täyspäiväisestä osa-aikaiseksi hoitoajalla 2pv/vko heti, kun vauvan syntymän jälkeen on ensin pidetty koko perhe pari viikkoa lomaa. Päiväkoti ehdotti ilmaista päiväkerhoa toisaalla, jotta saisivat kokoaikaisen maksavan perheen meidän tilalle. Me taas ajateltiin lapsen parasta eikä haluttu vaihtaa uuteen tuntemattomaan paikkaan, koska Onni on hitaasti lämpeävää sorttia ja hänellä oli jo tutut kaverit ja hoitajat valmiina niin miksi muutenkin suuressa elämänmuutoksessa revittäisiin lapsi vielä vieraaseen ympäristöön kerhoilemaan? Ehdottivat myös kokonaan kotiin jäämistä, jolloin kuitenkin päivähoitopaikka säilyisi, kun sinne olisi tarve palata. Pian 3-vuotias, vilkas ja energinen poika, joka jo valmiiksi tottunut päiväkotiarkeen ja leikkeihin kavereiden kanssa jäisi kotiin hyppimään seinille, kun äiti on aluksi täysin kiinni vauvassa... Ei kuulostanut kovin hyvältä vaihtoehdolta. Ajattelin omaa jaksamistani, pieniä kahdenkeskisiä hetkiä Iinan kanssa ja Onnin päivien virikkeellisyyttä.
Päätös tuntui oikealta, mutta samaan aikaan tunsin syyllisyyttä ja selittelin ratkaisuamme hirveästi ihmisille, joiden kanssa asiasta tuli puhetta. Vaikka kyseessä oli VAIN kaksi 5-7h päivää viikossa. Syyllisyyden tunnetta ei helpottanut yhtään se, että Onni ei näyttänyt sopeutuvan 2pv/vko päiväkotirytmiin, koska päiväkotipäivien välissä oli liian pitkä aika ja uusi viikko aina jännitti liikaa poikaa.
Sitten tuli kesä ja 7vk kesäloma päiväkodista. Seitsemän pitkää viikkoa uhmaikäisen ja imeväisen kanssa kotona. Nämä helleviikot vahvistivat näkemystäni siitä, että Onni tarvitsee kotona oleilun lisäksi muutakin virikettä ja varsinkin leikkikavereita. Hän oli nimittäin aina viikon verran innoissaan, kun sovin leikkitreffit tarhakaverin kanssa. Me päätettiin kokeilla vielä 3pv/vko tarharytmiä josko se olisi paras ratkaisu meille. Onni on nyt mennyt päiväkotiin taas mielellään ja iltapäivällä saa maanitella poikaa lähtemään kotiin.
Kesä ja tämä syksy ovat olleet mulle käännekohta ajattelussani enkä enää häpeile tai selittele meidän perheen valintaa pitää Onnilla päiväkotipäiviä. Eri asia olisi ollut, jos Onni ei olisi välissä käynyt kodin ulkopuolella hoidossa, silloin tuskin olisin häntä laittanutkaan mihinkään hoitoon tässä tilanteessa. Nyt tilanne oli tämä ja meille tuntui luontaiselta jatkaa päiväkotielämää lyhennetyillä viikoilla. On ollut myös helpottavaa huomata kuinka monella perheellä jo pelkästään samassa päiväkodissa on täysin samanlainen tilanne, että pikkusisarus on vielä kotona, mutta isosisarus jatkaa päiväkodissa lyhennetyllä viikolla. Ehkä kukaan siellä ei tuomitsekaan meitä. Näissä pähkäilyissäni olen ainakin itse oppinut sen, että en tuomitse toisten ratkaisuja päivähoidon suhteen, koska en tiedä perheen kokonaistilannetta miten he ovat päätyneet ratkaisuunsa. Haluan nimittäin uskoa, että jokainen perhe varmasti tekee juuri heille parhaiten sopivaksi katsomallaan tavalla.
Onneksi meille sattui löytymään aivan ihana pieni päiväkoti, jossa aikuiset ovat oikeasti läsnä ja turvallisia lasten arjessa. Onni on viihtynyt alusta asti hienosti ja löytänyt tarhasta lempihoitajat, parhaat kaverit ja tyttöystäviäkin. Silti, kuten varmaan jokainen vanhempi, ajattelin aika-ajoin surullisena niitä hetkiä, jotka voisin mieluummin viettää pienen lapsen kanssa kotona. Jos olisinkin jättänyt hakematta oman alan töihin juuri silloin ja jatkanut hetken pidempään hoitovapaalla. Mutta olisinko sitten joutunut palaamaan sellaiseen työhön, joka ei minua kokopäivätyönä inspiroi rahallisesti, työajallisesti eikä myöskään sisällöllisesti? Pian uuteen päiväkotielämään kuitenkin tottui eikä pieni Onnikaan enää muusta tiennytkään, pienten lasten muisti kun on aika lyhyt, joten hän ei enää muistanut elämää ennen päiväkotia.
Sitten vihdoin plussasin uudestaan ja jouduttiin miettimään uusiksi päivähoitokuvioita. Miten sitä kannattaisi tehdä, kun jää äitiyslomalle? Mitä sanoa päiväkodissa, entä sukulaisille ja tuttaville?
Me päätettiin, että Onni siirtyy täyspäiväisestä osa-aikaiseksi hoitoajalla 2pv/vko heti, kun vauvan syntymän jälkeen on ensin pidetty koko perhe pari viikkoa lomaa. Päiväkoti ehdotti ilmaista päiväkerhoa toisaalla, jotta saisivat kokoaikaisen maksavan perheen meidän tilalle. Me taas ajateltiin lapsen parasta eikä haluttu vaihtaa uuteen tuntemattomaan paikkaan, koska Onni on hitaasti lämpeävää sorttia ja hänellä oli jo tutut kaverit ja hoitajat valmiina niin miksi muutenkin suuressa elämänmuutoksessa revittäisiin lapsi vielä vieraaseen ympäristöön kerhoilemaan? Ehdottivat myös kokonaan kotiin jäämistä, jolloin kuitenkin päivähoitopaikka säilyisi, kun sinne olisi tarve palata. Pian 3-vuotias, vilkas ja energinen poika, joka jo valmiiksi tottunut päiväkotiarkeen ja leikkeihin kavereiden kanssa jäisi kotiin hyppimään seinille, kun äiti on aluksi täysin kiinni vauvassa... Ei kuulostanut kovin hyvältä vaihtoehdolta. Ajattelin omaa jaksamistani, pieniä kahdenkeskisiä hetkiä Iinan kanssa ja Onnin päivien virikkeellisyyttä.
Päätös tuntui oikealta, mutta samaan aikaan tunsin syyllisyyttä ja selittelin ratkaisuamme hirveästi ihmisille, joiden kanssa asiasta tuli puhetta. Vaikka kyseessä oli VAIN kaksi 5-7h päivää viikossa. Syyllisyyden tunnetta ei helpottanut yhtään se, että Onni ei näyttänyt sopeutuvan 2pv/vko päiväkotirytmiin, koska päiväkotipäivien välissä oli liian pitkä aika ja uusi viikko aina jännitti liikaa poikaa.
Sitten tuli kesä ja 7vk kesäloma päiväkodista. Seitsemän pitkää viikkoa uhmaikäisen ja imeväisen kanssa kotona. Nämä helleviikot vahvistivat näkemystäni siitä, että Onni tarvitsee kotona oleilun lisäksi muutakin virikettä ja varsinkin leikkikavereita. Hän oli nimittäin aina viikon verran innoissaan, kun sovin leikkitreffit tarhakaverin kanssa. Me päätettiin kokeilla vielä 3pv/vko tarharytmiä josko se olisi paras ratkaisu meille. Onni on nyt mennyt päiväkotiin taas mielellään ja iltapäivällä saa maanitella poikaa lähtemään kotiin.
Kesä ja tämä syksy ovat olleet mulle käännekohta ajattelussani enkä enää häpeile tai selittele meidän perheen valintaa pitää Onnilla päiväkotipäiviä. Eri asia olisi ollut, jos Onni ei olisi välissä käynyt kodin ulkopuolella hoidossa, silloin tuskin olisin häntä laittanutkaan mihinkään hoitoon tässä tilanteessa. Nyt tilanne oli tämä ja meille tuntui luontaiselta jatkaa päiväkotielämää lyhennetyillä viikoilla. On ollut myös helpottavaa huomata kuinka monella perheellä jo pelkästään samassa päiväkodissa on täysin samanlainen tilanne, että pikkusisarus on vielä kotona, mutta isosisarus jatkaa päiväkodissa lyhennetyllä viikolla. Ehkä kukaan siellä ei tuomitsekaan meitä. Näissä pähkäilyissäni olen ainakin itse oppinut sen, että en tuomitse toisten ratkaisuja päivähoidon suhteen, koska en tiedä perheen kokonaistilannetta miten he ovat päätyneet ratkaisuunsa. Haluan nimittäin uskoa, että jokainen perhe varmasti tekee juuri heille parhaiten sopivaksi katsomallaan tavalla.
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Oh what a perfect day!
Kuvittele unelmien arkipäivä lapsiperheessä.
Aamulla herätään hyväntuulisena ja aamiaiset syödään sulassa sovussa. Pukeminen menee suhteellisen pienellä väännöllä ja äiti lähtee viemään poikaa päiväkotiin. Automatkan aikana jutellaan rauhallisesti niitänäitä ja päiväkodissa poika jää hyvillä mielin vilkuttamaan heipat. Äiti ajaa hyväntuulisena kotiin, jossa isi kertoo vauvan nukahtaneen sillävälin hänen syliin ja nyt jatkaa uniaan pinnasängyssä. Isi lähtee salille ja äiti jää nauttimaan hiljaisuudesta, laittaa parit lastenvaatteet myyntiin ja katselee nauhalta lempiohjelman uusinta jaksoa. Vauva herää aurinkoisena, jonka jälkeen touhutaan yhdessä. Isi tulee salilta ja jonkin ajan jälkeen lähtee töihin iltavuoroon. Vauva nukahtaa uudestaan päiväunille, joiden aikana äiti saa tehtyä lounaan ja iltaruuan. Sitten kylään tulee mamma+vauvaseuraa ja oikein seesteisesti syödään lounasta ja lapset välipalaa, vaihdetaan kuulumisia ja leikitään. Iltapäivällä esikoisen haku päiväkodista, jossa hän normaalista poiketen juoksee riemuissaan vastaan halimaan ja pussaamaan sekä lähtee kotiin ilman vääntöä ja maanittelua. Ilta sujuu mutkattomasti leikkien ja ruokailullakin molemmille lapsille maistuu äidin tekemä pöperö. Sitten lastenohjelmien ja lyhyiden leikkien jälkeen molemmat yhdessä kylpyyn. Kylvyn jälkeen vauva osoittaa nälän ja väsymyksen merkkejä, joten äkkiä iltapalaa molemmille. Syönnin jälkeen vauva nukahtaakin yöunille poikkeuksellisen aikaisin ja helposti klo 19.30, jonka jälkeen äiti laittaa pyykit kuivumaan ja puhtaat astiat kaappiin esikoisen vielä syödessä iltapalaansa. Iltapalan jälkeen äidin ei tarvitse normaalien yh-iltojen mukaisesti pomppia kahden väsyneen lapsen väliä vaan saa keskittyä esikoiseen rauhassa: pitkä unisatu ja rauhallinen hetki vieressä. Lopulta esikoinen nukahtaa klo 20.30 ja äidin oma aika alkaa, iltapala ja facebook (lisää vaatetta myyntiin). Isi tulee töistä klo 22 ja vaihdetaan kuulumiset. Vanhemmat nukkumaan 23.30 aikoihin.
Meidän päivä ihan oikeasti! Ei yhtään uhmaraivareita, nukutuskitinöitä kummallakaan, ei pikkusiskon kiusaamista, ei päiväkotikiukkuja, arkiset siivous- ja ruokahommat kunnialla tehty ja silti myös omaa rentoutumisaikaakin saatu. Aivan uskomatonta! Tämä varmaan kostautuukin heti seuraavana päivänä ja liian hyvin mennyt päivä on sitten triplasti hirveämpi kaikkine raivarimausteineen. Nautin siis vielä tästä fiiliksestä ja menen hymy huulilla nukkumaan autuaan tietämättömänä huomisen haasteista.
Loppuun vielä Onnin päivän asukuva (eiliseltä kotipäivältä):
tiistai 4. marraskuuta 2014
Sosetehdas
Faktat pöytään: kaupan valmissoseet eivät ole pidemmän päälle kovin monipuolisia, ravinteikkaita ja maukkaita vauvan ruokia, vaikka niiden valmistajat väittäisivät mitä.
Kiireisen ja väsyneen äidin fakta: Aina ei ehdi tai yksinkertaisesti jaksa tehdä itse soseita vauvalle. Reissun päällä valmispurkit ovat myös käteviä säilyvyytensä kannalta.
Vauvanruoka kuuluu yhtiin niistä kuumista perunoista, joista kotiäidit (tai kuka tahansa, varsinkin Kukkahattutädit) väittelevät kiivaasti puolesta ja vastaan. Samoihin arkoihin aiheisiin kuuluvat imetys ja lasten päivähoito, toisesta jo uskalsinkin kertoa meidän tarinat ja jälkimmäisestä heitän itseni miinakentille taiteilemaan myöhemmin. Itse olen siis syvästi omaa mieltäni asioista ja annan toisilla rauhassa olla omat mielipiteensä kaikkiin näihin asioihin. On hyvä keskustella asioista, sillä usein itsekin saa uusia näkökulmia niihin ja mahdollisesti pystyy antamaan oman perheen tavoista myös uutta ajatusta muille. Herneenpalkoja en kuitenkaan suostu nenääni tunkemaan näistä asioista enkä tarkoituksellisesti tuputa muillekaan pakastehernepusseja nenääntyönnettäviksi. Meitä suhteellisen tasapainoisia perheitä, joissa pääpiirteittäin on lapsilla hyvä olla ja terveellinen kasvualusta, on huikean paljon maailmassa ja uskon, että myös yhtä monta hyvää tapaa löytyy myös kasvattaa niistä ihanista mussukoista kunniallisia kansalaisia. Joten antakaamme kaikilla olla omat tapansa ilman, että tuomitaan kuinka naapurin Sirkka-Liisa syötti yhden kaupan maissisosepurkin liikaa pienelle Kalle-Katariinalleen.
Ja sitten takaisin aiheeseen. Vauvanruoka. Soseet.
Meillä on aina kaapissa varalla muutama purkillinen Pilttiä sekä Iinalle että Onnille. Onnille ne on tosin enää jo ihan hätä-hätä-varana, jos äiti ja isi on olleet liian kiireisiä kolme päivää putkeen eikä olla saatu ruokaa tehtyä saatika ostettua niin löytyy Onnillekin aina jotain. Ja toisaalta Onni välillä tykkää ja toivoo oikein sitä Merimiespataa, koska äitin tekemä ruoka on joskus tosi pahaa (?! En myönnä.) Lisäksi kaapista löytyy myös muutama purkki hedelmäsoseita.
Pyrin kuitenkin tekemään suurimmaksi osaksi soseet Iinalle itse. Syyt: maistuu paremmilta ja oikeasti raaka-aineilta, joita soseeseen on käytetty. Makuyhdistelmiin on vain mieikuvitus rajana, kun valmissoseissa ne rajoittuu siihen vauvanruokahyllyn pituuteen. Tiedän tasan tarkkaan kuka lapseni on, koska olet mitä syöt. Ravintoaineet ja vitamiinit ovat vielä tallella tuoreissa omatekemissä soseissa, mites noi purkkiruuat ja niiden puolen vuoden säilyvyys..? Itse tehtynä myös säästää varsinkin pidemmällä tähtäimellä. Vaivakaan ei yleensä ole sen suurempi, kun tekee samaa ruokaa muullekin perheelle, ottaa vain vauvan annokset sivuun ennen mausteita ja kiellettyjä raaka-aineita.
Kaupan valmissoseita tulee kuitenkin annettua useampi kerta viikossa. Enkä häpeile sitä ollenkaan. Jos Iinan ruoka-aika osuu juuri samaan aikaan jonkin menon kanssa, saatan napata mukaan hedelmäsosepurkin ja syöttää sen matkalla kohteeseen X. Lapsi pysyy kylläisenä ja tyytyväisenä ja äiti ehtii paikalle ajoissa. Jos taas kotona tarjoillaan muulle perheelle kalapuikkoja tai nakkeja tai muuta herkutteluruokaa eikä jääkaapista/pakkasesta löydy yhtään valmista omatekeleistä sosetta, kaivan kaapista hyvillä mielin Bonapurkin. Jos kotona ei juuri nyt välipala-aikaan olekaan tuorehedelmiä, annan hedelmät purkista.
Meillä siis mennään aika käsikädessä sulassa sovussa vauvanruokien kanssa. No big deal. Kunhan suurimman osan lapset saa omatekemää monipuolista ruokaa, en näe ongelmana välillä hyödyntää apukeinoja, joilla voi pikkulapsiarkea välillä helpottaa. Uhmaikäisen raivottua kolmetuntia putkeen siitä, että hän ei halua pukea ulos, mutta kuitenkin haluaa ulos, ei välttämättä jaksa pystyttää sosetehdasta. Kaikki tämän kokeneet tietävät mistä puhun.
Tässä muutamia viimepäivien annoksia:
Onni itkee, koska haluaa purkkiruokaa eikä äitin tekemää mozzarellakanaa ja nuudelia.
Pyrin kuitenkin tekemään suurimmaksi osaksi soseet Iinalle itse. Syyt: maistuu paremmilta ja oikeasti raaka-aineilta, joita soseeseen on käytetty. Makuyhdistelmiin on vain mieikuvitus rajana, kun valmissoseissa ne rajoittuu siihen vauvanruokahyllyn pituuteen. Tiedän tasan tarkkaan kuka lapseni on, koska olet mitä syöt. Ravintoaineet ja vitamiinit ovat vielä tallella tuoreissa omatekemissä soseissa, mites noi purkkiruuat ja niiden puolen vuoden säilyvyys..? Itse tehtynä myös säästää varsinkin pidemmällä tähtäimellä. Vaivakaan ei yleensä ole sen suurempi, kun tekee samaa ruokaa muullekin perheelle, ottaa vain vauvan annokset sivuun ennen mausteita ja kiellettyjä raaka-aineita.
Kaupan valmissoseita tulee kuitenkin annettua useampi kerta viikossa. Enkä häpeile sitä ollenkaan. Jos Iinan ruoka-aika osuu juuri samaan aikaan jonkin menon kanssa, saatan napata mukaan hedelmäsosepurkin ja syöttää sen matkalla kohteeseen X. Lapsi pysyy kylläisenä ja tyytyväisenä ja äiti ehtii paikalle ajoissa. Jos taas kotona tarjoillaan muulle perheelle kalapuikkoja tai nakkeja tai muuta herkutteluruokaa eikä jääkaapista/pakkasesta löydy yhtään valmista omatekeleistä sosetta, kaivan kaapista hyvillä mielin Bonapurkin. Jos kotona ei juuri nyt välipala-aikaan olekaan tuorehedelmiä, annan hedelmät purkista.
Meillä siis mennään aika käsikädessä sulassa sovussa vauvanruokien kanssa. No big deal. Kunhan suurimman osan lapset saa omatekemää monipuolista ruokaa, en näe ongelmana välillä hyödyntää apukeinoja, joilla voi pikkulapsiarkea välillä helpottaa. Uhmaikäisen raivottua kolmetuntia putkeen siitä, että hän ei halua pukea ulos, mutta kuitenkin haluaa ulos, ei välttämättä jaksa pystyttää sosetehdasta. Kaikki tämän kokeneet tietävät mistä puhun.
Tässä muutamia viimepäivien annoksia:
Spagettia ja jauhelihakastiketta
Porkkana-bataatti-kanavuoka
Mansikka-banaani fruitie
Peruna-sipuli-lohivuoka
Lisäksi menussa on ollut mm. Kesäkurpitsa-avokado-parsakaali-pulled pork, couscouskana, siskonmakkarakeitto ja tuoreet hedelmät sillaisenaan tai puuroon sekoitettuna.
Olisiko teillä jakaa soseideoita? Entä miten te suhtaudutte kotiruoka vs. valmisruoka -keskusteluun?
lauantai 1. marraskuuta 2014
Harrin hiukset
Näin Movemberin ensimmäisen päivän kunniaksi Onni on ilmoittanut haluavansa pitkät hiukset. "Sellaiset yhtä pitkät kuin Harrilla siinä Harri ja Dinot ohjelmassa"
Ei kai siinä sitten muuta kuin hiuksia kasvattamaan? Voi kääk. :)
Ja movemberiin kannattaa kaikkien tutustua, kyse ei ole pelkästään viiksien kasvatuksesta ja kenelle tulee kuukaudessa päheimmät kalapuikot. Kyseessä on miesten terveyttä edistävä kampanja, jonka aikana voi lahjoittaa oman haluamansa summan syöpätutkimuksiin. Osoitteesta fi.movember.com löytyy kaikki tarvittava tieto tämän kuukauden viiksitempausta varten. Meidän isi on mukana, mites muiden isit? :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)