Päiväkotielämää

Onni meni ensimmäistä kertaa päiväkotiin 11kk vanhana olosuhteiden pakosta. Olin juuri viikko ennen pojan syntymää viettänyt valmistujaisjuhlia ja jäin äitiyslomalle työpaikasta, jossa kävin opiskeluiden ohessa sen minkä opintojen tulorajat sallivat. Äitiyslomani lopulla huomasin sisäisen haun firman toiseen työtehtävään, minulla oli mahdollisuus päästä pois myymälästä ja vuorotyöstä, ja siirtyä sisäsiistiin toimistotyöhön toimistotyöaikoineen. Oman koulutuksen mukainen pesti, vakituinen työsuhde, toimisto suhteellisen lähellä kotia, toimistotyöajat lapsenhoitoja ajatellen aivan ihanteelliset... Hain paikkaa ja sain sen! Isi jäi kuukaudeksi vielä Onnin kanssa kotiin isäkuukautta viettämään, kun mulla alkoi uusi työ. Sen pidempään emme pystyneet pitkittämään Onskan kotonaolemista, koska myös isin piti palata töihin taloudellisista syistä.

Onneksi meille sattui löytymään aivan ihana pieni päiväkoti, jossa aikuiset ovat oikeasti läsnä ja turvallisia lasten arjessa. Onni on viihtynyt alusta asti hienosti ja löytänyt tarhasta lempihoitajat, parhaat kaverit ja tyttöystäviäkin. Silti, kuten varmaan jokainen vanhempi, ajattelin aika-ajoin surullisena niitä hetkiä, jotka voisin mieluummin viettää pienen lapsen kanssa kotona. Jos olisinkin jättänyt hakematta oman alan töihin juuri silloin ja jatkanut hetken pidempään hoitovapaalla. Mutta olisinko sitten joutunut palaamaan sellaiseen työhön, joka ei minua kokopäivätyönä inspiroi rahallisesti, työajallisesti eikä myöskään sisällöllisesti? Pian uuteen päiväkotielämään kuitenkin tottui eikä pieni Onnikaan enää muusta tiennytkään, pienten lasten muisti kun on aika lyhyt, joten hän ei enää muistanut elämää ennen päiväkotia.

Sitten vihdoin plussasin uudestaan ja jouduttiin miettimään uusiksi päivähoitokuvioita. Miten sitä kannattaisi tehdä, kun jää äitiyslomalle? Mitä sanoa päiväkodissa, entä sukulaisille ja tuttaville?

Me päätettiin, että Onni siirtyy täyspäiväisestä osa-aikaiseksi hoitoajalla 2pv/vko heti, kun vauvan syntymän jälkeen on ensin pidetty koko perhe pari viikkoa lomaa. Päiväkoti ehdotti ilmaista päiväkerhoa toisaalla, jotta saisivat kokoaikaisen maksavan perheen meidän tilalle. Me taas ajateltiin lapsen parasta eikä haluttu vaihtaa uuteen tuntemattomaan paikkaan, koska Onni on hitaasti lämpeävää sorttia ja hänellä oli jo tutut kaverit ja hoitajat valmiina niin miksi muutenkin suuressa elämänmuutoksessa revittäisiin lapsi vielä vieraaseen ympäristöön kerhoilemaan? Ehdottivat myös kokonaan kotiin jäämistä, jolloin kuitenkin päivähoitopaikka säilyisi, kun sinne olisi tarve palata. Pian 3-vuotias, vilkas ja energinen poika, joka jo valmiiksi tottunut päiväkotiarkeen ja leikkeihin kavereiden kanssa jäisi kotiin hyppimään seinille, kun äiti on aluksi täysin kiinni vauvassa... Ei kuulostanut kovin hyvältä vaihtoehdolta. Ajattelin omaa jaksamistani, pieniä kahdenkeskisiä hetkiä Iinan kanssa ja Onnin päivien virikkeellisyyttä.

Päätös tuntui oikealta, mutta samaan aikaan tunsin syyllisyyttä ja selittelin ratkaisuamme hirveästi ihmisille, joiden kanssa asiasta tuli puhetta. Vaikka kyseessä oli VAIN kaksi 5-7h päivää viikossa. Syyllisyyden tunnetta ei helpottanut yhtään se, että Onni ei näyttänyt sopeutuvan 2pv/vko päiväkotirytmiin, koska päiväkotipäivien välissä oli liian pitkä aika ja uusi viikko aina jännitti liikaa poikaa.

Sitten tuli kesä ja 7vk kesäloma päiväkodista. Seitsemän pitkää viikkoa uhmaikäisen ja imeväisen kanssa kotona. Nämä helleviikot vahvistivat näkemystäni siitä, että Onni tarvitsee kotona oleilun lisäksi muutakin virikettä ja varsinkin leikkikavereita. Hän oli nimittäin aina viikon verran innoissaan, kun sovin leikkitreffit tarhakaverin kanssa. Me päätettiin kokeilla vielä 3pv/vko tarharytmiä josko se olisi paras ratkaisu meille. Onni on nyt mennyt päiväkotiin taas mielellään ja iltapäivällä saa maanitella poikaa lähtemään kotiin.

Kesä ja tämä syksy ovat olleet mulle käännekohta ajattelussani enkä enää häpeile tai selittele meidän perheen valintaa pitää Onnilla päiväkotipäiviä. Eri asia olisi ollut, jos Onni ei olisi välissä käynyt kodin ulkopuolella hoidossa, silloin tuskin olisin häntä laittanutkaan mihinkään hoitoon tässä tilanteessa. Nyt tilanne oli tämä ja meille tuntui luontaiselta jatkaa päiväkotielämää lyhennetyillä viikoilla. On ollut myös helpottavaa huomata kuinka monella perheellä jo pelkästään samassa päiväkodissa on täysin samanlainen tilanne, että pikkusisarus on vielä kotona, mutta isosisarus jatkaa päiväkodissa lyhennetyllä viikolla. Ehkä kukaan siellä ei tuomitsekaan meitä. Näissä pähkäilyissäni olen ainakin itse oppinut sen, että en tuomitse toisten ratkaisuja päivähoidon suhteen, koska en tiedä perheen kokonaistilannetta miten he ovat päätyneet ratkaisuunsa. Haluan nimittäin uskoa, että jokainen perhe varmasti tekee juuri heille parhaiten sopivaksi katsomallaan tavalla.