Ollako vai ei

Mä olen avioerolapsi. Itse erosta en muista mitään, koska olin niin pieni (3v, ihan niinkuin mun esikoinen nyt). Mutta eron seuraukset vaikuttavat muhun edelleen, varsinkin kun vanhempani eivät ole missään väleissä keskenään. Lapsena en uskaltanut sanoa sanaa "äiti" isäni kuullen. Opettelin sanomaan ja nyt pystyn siihen, mutta edelleen mieluummin olen puhumatta äidistäni isälle. Koulujen kevät- ja joulujuhlat, rippijuhlat, ylioppilaskirjoitukset, amk valmistujaiset, ristiäiset, häät, kaikki juhlat ahdistivat, koska vanhempani eivät mahtuneet samaan tilaan keskenään. Jouduin pitämään kaikki juhlat joko vuorotellen, että toinen tuli ja toinen ei tai sitten pidin kahdet juhlat. Nyt kierre jatkuu, kun joudun miettimään lasteni synttärijuhlia, joulunviettoja ja muita, joissa koen molempien vanhempien olevan myös tärkeässä osassa osallistujan roolissa. Olisi niin paljon helpompaa, kun kaikki voisivat olla sovussa ja mun ei tarvitsisi vanhempieni (olemattomista) väleistä välittää. En tietenkään syytä heitä ja heidän ratkaisujaan, joista on yli kaksikymmentä vuotta. He tekivät kuten parhaaksi näkivät ja hyvä niin. Menneitä ei kannata jossitella, koska se ei muuta nykyisyyttä mitenkään. Tulevaisuuteen voin kuitenkin vaikuttaa ja niin aion tehdäkin viimeiseen asti. Päätin jo teininä, kun haaveilin joskus perustavani perheen ja saavani lapsia, että minä en halua omille lapsilleni samanlaista elämää kahden kodin välissä, jota itse jouduin elämään. Tai ainakin tekisin aivan kaikkeni, että he välttyisivät siltä, tein Onnille ja Iinalle lupauksen jo ennen kuin edes tiesin heistä mitään. Tietenkin perusasiat huomioon ottaen: lyömistä, pettämistä tai päihderiippuvuutta en sallisi itseni saatika lasteni kestävän, niitä ei kenenkään tarvitse kestää.

Monesti mä mietin, että miksi mun piti rakastua mieheen, joka ei ole ihan helpoimmasta päästä. Oikein ihastuttava ihminen, joka on sellainen "kaikkien kaveri", hölmö hassuttelija, jonka kanssa on helppo tulla toimeen ja johon on erittäin helppo ihastua. Näinniinkuin uuden tuttavuuden silmillä katsottuna. Hilpeän kuoren alta paljastuu kuitenkin monta kerrosta ja vielä enemmän tarinoita elämästä, joka ei aina ole ollut helpointa. Itsepäinen jurottaja välillä kotona, joskus kiukutteleva pikkupoika, joskus taas hellyyspuuskan siivittämänä oikein ihana. Vähän sellainen tuuliviiri, jota edelleen opettelen käsittelemään ja tulkitsemaan kuuden vuoden jälkeenkin.

Meidän yhteiseloon mahtuu paljon seikkailuja, naurua ja rakkautta, mutta myös ikäviä yllätyksiä ja hölmöilyjä, joista moni olisi varmasti näyttänyt ovea moneen kertaan. Ja voi kuinka lähellä on välillä käytykin eroa. Parisuhde, jos joku, ei ole musta-valkoinen vaan siinä on vähintään sen 50 harmaan sävyä, ja niitä on joskus ulkopuolisen vaikea huomata. Ulkopuolisten on joskus todella helppoa antaa neuvoja ja kehottaa eroamaan, kun ei tiedä koko parisuhteen historiaa ja tarinoiden takana vallitsevia tunteita. Ja nyt kun on lapsia mukana, on harkittava tuhat kertaa tarkemmin päätösten lopullisuutta. Jos meillä on rakkaudentäyteinen arki ja lasten kasvoista loistaa onnellisuus ja rakkaus, en koe oikeudekseni rikkoa ja viedä sitä heiltä pois sen takia, että meillä on erimielisyyksiä oman ajan käytöstä (mm. Bileet ja niiden käytösetiketti). Toki jos aikaisemmin mainitsemani lyöminen, pettäminen, riippuvuudet kuuluvat erimielisyyksien aiheiksi, en pystyisi elämään sellaisessa tilanteessa edes lasten takia.

Monet sanovat, että erosivat jotta lapsilla olisi parempi olla. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että mulla ei ainakaan ollut mitenkään kovin hyvä olla ahdistuneena kahden kodin välissä. Enkä haluaisi ihan heppoisin syin ajaa omia lapsiani samaan tilanteeseen. Itse siis olen päättänyt selvittää erimielisyydet viimeiseen asti ja jos ero on joskus se viimeinen asia, joka ratkaisee tilanteen, niin silloin olkoon niin. Sitä ennen en ole eroamassa. Monet on sanoneet kuinka vahva nainen mä olen, kun jaksan katsoa mieheni menoa edelleen hänen vierellään. Välillä en tosiaan jaksaisi. Ja suoraa palautetta on mieskin saanut kuulla korvat punaisiksi asti. Joistakin on oppinut vihdoin ja joistakin asioista pitää hakata päätä seinään edelleen. Joka tapauksessa, mä koen avioliiton (myös seurustelun) yhteisenä matkana, jossa tulee sekä ylä- että alamäkiä. Niistä on tarkoitus päästä eteenpäin yhdessä ja opetella kahden eri tapoja omaavan yksilön yhteiseloa. Välillä tuntuu, että ihmiset eroavat liian helposti. Ensimmäisten hankalien asioiden tullessa eteen nostetaan kytkintä mieluummin kuin kohdataan ongelma perinpohjin silmästä silmään ja yritetään korjata tilanne. Tässä kulutusyhteiskunnassa tuntuu parisuhteetkin muuttuneen kertakäyttökamaksi, joka heitetään kaatopaikalle heti kahden vuoden takuuajan umpeuduttua. Jospa me opittaisiin toistemme hyvät ja huonot päivät ja päätöksemme pysyä yhdessä pitäisi. Tässä vielä HS:n artikkeli pitkistä liitoista.